Kerronpa hieman itsestäni ja kehityksestäni tällä "taistelukentällä", jonka kirkolliskokous 1986 asetti jokaisen kristityn eteen. Tätä taistelukenttää ei ole vielä Jumalan toimesta poistettu, joiten joudumme vielä jatkamaan tässäkin kohdin. Samalla kun jatkamme ensimmäistä käskyä viedä evankeliumi kaikkeen maailmaan...
Naispappeudesta ei keskusteltu aktiivisesti Rovaniemellä vanhempien eikä nuorten parissa. Kysymys ei ollut silloin esillä, kun vietin nuoruusvuosia. Vuodet 1985-87 kesään olin ulkomailla. Vuoden 1986-87 vietin Israelissa monenelaisissa tehtävissä, kibbutsissa, lähetyskeskuksessa sekä Eilatissa rakennustöissä. Ulkiomaille ei kuulunut juurikaan kaikuja kotimaassa käytävästä taistelusta. Olin vain vanhan tavan ja perinteen mukana naispappeutta vastaan, jos sitä minulta kysyttiin. En juurikaan osannut perustella asiaa en Raamatullisesta enkö liioin kristinopin kannalta. Muistan kun lähetyskeskuksen työntekijä Heikki Nurminen kysyi minulta kantaani tähän kysymykseen. Vastasin hänelle suunnilleen näin että toimin niin, että jos naispappi kävelee kirkkoon minä kävelen ulos. Sen kummemmin en asiaa ajatellut enkä vaivannut sillä mieltäni. Israelissa asia ei ollut millään tavalla ajankohtainen.
Kesällä 1987 tulin Suomeen ja syksyllä aloitin teologian opiskelun. Suomessa asia oli enemmän esillä, mutta kiivaimmat laineet oli jo laskeneet, koska oli kulunut jo vuosi naispappeuden hyväksymisestä. Ystäväpiirissäni ei tästä asiasta juurikaan keskusteltu. Haistelin kirkollista ilmaa ja lueskelin lehtiä sen kummemmin vielä ajattelematta asiaa. Ympäristö, yleinen mielipide ja lehdistö vaikutti minuun niin, että aloin jo mielessäni taipua hyväksymään naispappeuden. Kirkkohan oli sen "raamatullisesti" tutkinut ja hyväksynyt. Eihän tällaisesta "vähäisestä asiasta" kannattanut taittaa peistä, ja sitäpaitsi olin nähnyt paljon viisaita ja taitavia kristittyjä naisia erilaisissa tehtävissä. Naispappeja ei tuolloin vielä ollut, koska ensimmäiset naispapit vihittiin vuonna 1988. Mielessäni olin jo hyväksynyt tosiasian ja taipunut hyväksymään naispappeuden. Samalla opiskelin teologiaa ensimmäistä vuottani.
Eräänä päivänä jonotin jälleen kerran teologisen tiedekunnan ruokalassa ruokaa ja juttelin jonossa olevien opiskelijatovereiden kanssa. Takanani seisoi opiskelija, vähän itseäni vanhempi, jota en tuntenut enkä vieläkään harmikseni muista, kuka hän oli. Hän kysyi minulta kantaani naispappeuteen. Vastasin suunnilleen siten, että koska asia on nyt kirkossa hvyäksytty niin kyllä se varmasti on ihan oikein, kyllä minä sen hyväksyn. En muista tarkkaan opiskelijan repliikkiä, mutta suunnilleen näin se kuului: "Raamattu sen kuitenkin kieltää" tai "Vahinko vain, mutta Raamattu on siitä eri mieltä". Enempää hän ei sanonut, ja jatkoimme jonotusta. Opiskelija ei ollut hyökkäävä, eikä tuputtanut asiaansa. Hän vain totesi asian siten, että se haastoi minut tutkimaan asiaa Raamatun kannalta. Hä sanoi mielipiteensä siten, että huomasin hänet Raamattu-uskovaiseksi. Se kosketti sydäntäni. Tunsin siinä hetkessä, että kun itse olin hyväksynyt asian, olin tehnyt sen kysymättä Jumalan sanan kantaa luottaen sokeasti kirkon auktoriteettiin. Tunsin itseni pieneksi tuossa hetkessä - tuntui, kuin olisin tullut paljastetuksi Jumalan edessä.
Kuinka merkittävä voikaan olla pieni todistus ja tunnustus. Tuo opiskelija ei varmasti ymmärtänyt hänen sanojensa vaikutusta ja voimaa, mutta minut se pani tutkimaan itseäni. Pian aloin perehtymään naispappeuskysymykseen ja luin aiheesta puolesta ja vastaan. Tahdoin tehdä niin kuin tuo opiskelija - annoin etusijan Jumalan omalle sanalle. Hakeuduin sellaisten opiskeijoiden seuraan, joille Raamattu oli yksiselitteisesti Jumalan ilmoitus, ja jotka elivät sen todeksi omassa elämässään. Sellaisia opiskeijoita oli tuolloin vielä paljon tiedekunnassa. tutkimme Raamattua ja katsoimme mitä se sanoi eri kysymysksistä. Emme keeskustellet vain naispappeudesta vaan kaikki ajankohtaiset sekä kristinopin kysymykset olivat keskusteluissa pinnalla. Nautin näistä keskusteluista suunnattomasti. Emme aina olleet samaa mieltäkaikista asioista, mutta meitä yhdisti Jumalan sanan kunnioitus Jumalna selvänä ilmoituksena syntisille ihmisilapsille. Keskusteluissa oli näin yhteinen perusta.
Vähitellen, oikeastaan omasta mielestäni melko nopeasti, ymmärsin koko pappeuskysymyksen perusluonteen. Ei ollut kysymys vain naisten pääsystä pappisvirkaan, vaan sen takana oli vielä suurempi kysymys, joka oli tarkoitus tuon kysymyksen avulla murtaa, nimittäin kysymys Raamatun auktoriteetista. Olin omassa elämässäni nähnyt, miten ihminen joutuu tuuliajolle, jos hän luottaa inhimillisiin auktoriteetteihin (minun tapauksessani kirkollinen johto ja päätöksenteko) Jumalan sanan sijasta. Sain Jumalalta armon, näin sen ymmärrän, palata harharetkeltäni ja sain avoimin mielin tunnustaa psalmistan sanoin, "Sinun sanasi on minulle lamppu, ja valkeus minun teilläni."
Tuuliajolle joutuminen on pelottavaa ja vaarallista. Tuulet vievät minne tahtovat. Jo 80-luvulla varoitettiin kirkkoa sen ottamasta suunnasta. Sanottiin, että kun jalat irroitetaan Jumalan sanan kalliolta naispappeuskysymyksessä yhteiskunnan painostuksesta, niin seuraavaksi tulee listalle homokysymys. Kirkolliset johtajat vakuuttivat kuorossa, että mitään sellaista ei tule tapahtumaan. Nyt me tiedämme asian paremmin. Eikä tuuliajo pääty tähän, vaan seuraavat karikot on jo tulleet törmätyksi, kun Helsingin tuomiokapituli hyväksyi neitseestäsyntymisen kieltämiseen kehoittamisen saarnatuolista. Tällaista taustaa vasten ymmärtää hyvin Jumalan sanat "Joka vähimmässä on uskollinen, on paljossakin uskollinen, ja joka vähimmässä on väärä, on paljossakin väärä." "Sillä joka pitää koko lain, mutta rikkoo yhtä kohtaa vastaan, se on syypää kaikissa kohdin." (Jaak. 2:10) "Sentähden, joka purkaa yhdenkään näistä pienimmistä käskyistä ja sillä tavalla opettaa ihmisiä, se pitää pienimmäksi taivasten valtakunnassa kutsuttaman; mutta joka niitä noudattaa ja niin opettaa, se pitää kutsuttaman suureksi taivasten valtakunnassa." (Matt. 5:19). Voimme antaa myös paratiisin lankeemuksen ohjata käsitystämme Jumalan thdon rikkomisesta. Siellähän käsky oli vain olla syömättä tietystä puusta. Tekona vähäinen, mutta tekoon sisältyi varsinainen jäävuori: Jumalan sanan hylkääminen tarkoittaa Jumalan majesteetin kieltäminen ja pilkkaa.
En koskaan pääse yli naispappeuskysymyksen vakavuudesta lukiessani koko Raamatun ilmoituksen ja antaessani sen ohjata itseäni. Herra kehottaa Paavalin kautta "järjestykseen" seurakunnassa, jossa karismaattiset ja profetoivat puhujat olivat astuneet asetetun järjestyksen yli ja alkaneet opettaa seurakuntaa "epäjärjestyksessä". Jumala on tasapuolinen, eivät myöskään miehet saa puhua omin lupinensa seurakunnassa. Paavali kielsi tällaisen ja liitti käskyyn myös kiellon naisten asettumisesta opettajiksi eli "puhumaan" seurakunnan kokouksessa. Seurakunnassa oli monenlaista puhumista, kaikkea ei ollut kielletty (1 Kor. 11:5). Paavali kieltää naisilta sellaisen "puhumisen" jota nainen pyrki tekemään sellaisesta asemasta käsin, jossa hän olisi astunut ulos "alamaisuudestaan" miehelleen. Lopuksi Paavali vahvistaa käskynsä viittaamalla, että tässä ei ole kysymys hänen mielipiteestään, vaan hän välittää heille "Herran käskyn" tästä aiheesta ja jota noudatetaan kaikkialla muuallakin. Jos joku yrittää ohittaa tämän käskyn vedoten profeetan asemaansa tai "hengellisyyteensä" joutuu olemaan eri meiltä Herran käskyä vastaan: Tällaisia opettajia ei tunnusteta. (LUE AIHEESTA LISÄÄ TÄSTÄ) (Papeille tämä on kova sana, mutta se on Raamatussa)
Kaikessa yksinkertaisuudessaa Korinttilaiskirjeen kohta tarkoittaa, että seurakunnassa on (jumalanpalvelus)järjestys, josta huolehtivat paimeniksi kutsutut ja asetetut miehet. Profeettojenkin oli suostuttava tähän järjestykseen. Toiseksi seurakunnassa on asetus, mistä täytyy huolehtia edellisen lisäksi ja joka liittyy kristilliseen ihmiskuvaan. Tähän kuului naisten alamaisuus miehilleen myös seurakunnan jumalanpalveluksessa. Tämä kysymys liittyi helleenisen maailman naisemansipaatioon, "uuden naisen" ihanteeseen, jossa "uusi nainen" oli vapauttanut itsensä alamaisuudesta miehelleen. Tämä ajatus oli syntynyt kreikkalaisen kulttuurin piirissä ja jolla oli kiinnekohta pakanallisessa gnostilaisessa opissa. (Samaan aihepiiriin liittyvät myös Timoteuskirjeet).
Herran käskyn tähden en voi hyväksyä naispappeutta, kuten en myöskaan paimenvirkaa virkaan kutsumattomille miehille. Tässä olemme raamatullisesti "tasa-arvoisia".
Jatketaan Herran kanssa hyvällä mielellä
Vesa
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naispappeus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste naispappeus. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
torstai 3. kesäkuuta 2010
Pappisliiton jäsenkyselyn satoa
Luopumuksen etenemisvauhti pappien keskuudessa 20 % kahdeksassa vuodessa
Luopumus raamatun seksuaalikäsityksestä etenee vauhdilla pappien keskuudessa. Vauhti lienee lähes sama kuin uusien pappien määrä suhteessa eläkkeelle poistuviin. Tämän tulkinnan suuntaan osoittaa se, että yli 55 vuotiaat papit suhtautuivat homoseksuaalisuuteen kriittisimmin.
"Pappien suhtautuminen samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen kirkollista siunaamista kohtaan on kokonaisuudessaan muuttunut myönteisemmäksi 2000-luvulla (ks. Kuvio 1). Kun vuonna 2002 papeista 24 prosenttia kannatti (oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä) rekisteröidyn parisuhteen siunaamista, vuonna 2006 osuus oli 38 prosenttia ja vuonna 2010 44 prosenttia. Täysin tai jokseenkin eri mieltä olevien osuus oli vastaavasti pudonnut vuoden 2002 62 prosentista ja vuoden 2006 51 prosentista vuonna 2010 41 prosenttiin. Pappien keskuudessa vastustajia ja kannattajia oli siis lähes yhtä paljon....
Naispapit suhtautuivat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkolliseen siunaamiseen olennaisesti myönteisemmin kuin miespuoliset kollegansa. Miespapeista 56 prosenttia vastusti kirkollista siunaamista (valinnut vaihtoehdon 1–2), kun naispapeista vain joka viides. Vastaavasti hyväksyjiä oli naispappien keskuudessa 57 prosenttia, miespappien keskuudessa kolmannes...
...Papeista muita kriittisempiä olivat yli 55-vuotiaat, sen sijaan muiden ikäryhmien välillä ei juuri ollut eroa. Samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteiden siunaaminen herätti vastustusta eniten vanhoillislestadiolaisuuteen, SLEY:yn, Kansanlähetykseen, Suomen Raamattuopistoon ja karismaattiseen liikkeeseen kuuluvien keskuudessa."
Lähes kolmannes (29 %) papeista haluaisi naispappeuden vastustajille oikeuden toimia vakaumuksensa mukaan
"Papeista 90 % hyväksyy naispappeuden "ilman muuta", 61 % edellyttää vastustajien toimivan kirkon päätästen mukaisesti. Siitä huolimatta "neljännes (29 %) hyväksyi naispappeuden ilman muuta, mutta samalla ymmärsi naispappeuden vastustajia ja soisi heille mahdollisuuden toimia oman vakaumuksensa mukaisesti....Naisteologeista 22prosenttia soisi naispappeuden vastustajien toimivan oman vakaumuksensa mukaisesti. Prosentti naisteologeista kertoi suhtautuvansa varauksella naispappeuteen ja hyväksyvänsä sen vain, koska kirkko on sen virallisesti hyväksynyt."
Tätä tulosta lienee tulkittava samalla tavoin kuin homoseksuaalisuus-tulostakin. Vanhemmat papit olisivat suvaitsevaisempia kuin nuoremmat. Naispappien suhteen tämä oletus ei pidä paikkaansa, vain pieni osa heisät on yli 55-vuotiaita).
JOka tapauksessa tuomiokapitulit ovat ottaneet linjan, joka ei vastaa lähes kolmasosan pappien mieltä. Piispainkokous hyväksyi perinteisen virkakäsityksen raamatulliseksi (piispainkokouksen päätös 2006) ja kolmasosa (29 %, naispapeista 22 %) kirkon vastuullisista opettajista hyväksyy näkemyksen mahdolliseksi noudattaa kirkossa. Mutta piispat poikkeavat kapituleissaan päätöksen teologiasta rankaisemalla vakaumuksen noudattamisesta papinvirassaan (seurakuntavirat). Piispat ja tuomiokapitulit ovat johtaneet toimintansa tilanteeseen, jossa ne toimivat eri tavoin kuin uskovat. Se on aika erikoista jumalanpalvelusyhteisössä nimeltä kirkko, joka katsoo olevansa nimenomaan uskonyhteisö.
Luopumus raamatun seksuaalikäsityksestä etenee vauhdilla pappien keskuudessa. Vauhti lienee lähes sama kuin uusien pappien määrä suhteessa eläkkeelle poistuviin. Tämän tulkinnan suuntaan osoittaa se, että yli 55 vuotiaat papit suhtautuivat homoseksuaalisuuteen kriittisimmin.
"Pappien suhtautuminen samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen kirkollista siunaamista kohtaan on kokonaisuudessaan muuttunut myönteisemmäksi 2000-luvulla (ks. Kuvio 1). Kun vuonna 2002 papeista 24 prosenttia kannatti (oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä) rekisteröidyn parisuhteen siunaamista, vuonna 2006 osuus oli 38 prosenttia ja vuonna 2010 44 prosenttia. Täysin tai jokseenkin eri mieltä olevien osuus oli vastaavasti pudonnut vuoden 2002 62 prosentista ja vuoden 2006 51 prosentista vuonna 2010 41 prosenttiin. Pappien keskuudessa vastustajia ja kannattajia oli siis lähes yhtä paljon....
Naispapit suhtautuivat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkolliseen siunaamiseen olennaisesti myönteisemmin kuin miespuoliset kollegansa. Miespapeista 56 prosenttia vastusti kirkollista siunaamista (valinnut vaihtoehdon 1–2), kun naispapeista vain joka viides. Vastaavasti hyväksyjiä oli naispappien keskuudessa 57 prosenttia, miespappien keskuudessa kolmannes...
...Papeista muita kriittisempiä olivat yli 55-vuotiaat, sen sijaan muiden ikäryhmien välillä ei juuri ollut eroa. Samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteiden siunaaminen herätti vastustusta eniten vanhoillislestadiolaisuuteen, SLEY:yn, Kansanlähetykseen, Suomen Raamattuopistoon ja karismaattiseen liikkeeseen kuuluvien keskuudessa."
Lähes kolmannes (29 %) papeista haluaisi naispappeuden vastustajille oikeuden toimia vakaumuksensa mukaan
"Papeista 90 % hyväksyy naispappeuden "ilman muuta", 61 % edellyttää vastustajien toimivan kirkon päätästen mukaisesti. Siitä huolimatta "neljännes (29 %) hyväksyi naispappeuden ilman muuta, mutta samalla ymmärsi naispappeuden vastustajia ja soisi heille mahdollisuuden toimia oman vakaumuksensa mukaisesti....Naisteologeista 22prosenttia soisi naispappeuden vastustajien toimivan oman vakaumuksensa mukaisesti. Prosentti naisteologeista kertoi suhtautuvansa varauksella naispappeuteen ja hyväksyvänsä sen vain, koska kirkko on sen virallisesti hyväksynyt."
Tätä tulosta lienee tulkittava samalla tavoin kuin homoseksuaalisuus-tulostakin. Vanhemmat papit olisivat suvaitsevaisempia kuin nuoremmat. Naispappien suhteen tämä oletus ei pidä paikkaansa, vain pieni osa heisät on yli 55-vuotiaita).
JOka tapauksessa tuomiokapitulit ovat ottaneet linjan, joka ei vastaa lähes kolmasosan pappien mieltä. Piispainkokous hyväksyi perinteisen virkakäsityksen raamatulliseksi (piispainkokouksen päätös 2006) ja kolmasosa (29 %, naispapeista 22 %) kirkon vastuullisista opettajista hyväksyy näkemyksen mahdolliseksi noudattaa kirkossa. Mutta piispat poikkeavat kapituleissaan päätöksen teologiasta rankaisemalla vakaumuksen noudattamisesta papinvirassaan (seurakuntavirat). Piispat ja tuomiokapitulit ovat johtaneet toimintansa tilanteeseen, jossa ne toimivat eri tavoin kuin uskovat. Se on aika erikoista jumalanpalvelusyhteisössä nimeltä kirkko, joka katsoo olevansa nimenomaan uskonyhteisö.
perjantai 15. tammikuuta 2010
Mikä on Jumalanpalveusyhteisö?
Mikä on jumalanpalvelusyhteisö?
Jumalanpalveusyhteisö on Suomen kirkossa yleinen muoto järjestää jumalanpalveluselämää perinteisen virkakäsityksen mukaan uskoville jäsenille. Lähes kaikilla herätysliikkeillä on jumalanpalveusyhteisöjä, joista toisilla on omat kirkot (SLEY), toisilla omat tai vuokratut “kappelit” (Kansanlähetys, SLEF, Raamattuopisto sekä Kylväjä). Rauhasanlaisuudessakin on jo omat viritelmät. Jumalanpalveluksista huolehtii tehtävään kutsuttu pastori. Jumalanpalvelukset ovat virallisesti Suomen evl-kirkon jumalanpalveluksia. Luther-säätiön messut ovat evl-kirkon kannalta harmaalla alueella, sillä kirkko ei laske niitä kirjanpitoonsa, vaikka kaikki sen papit kuuluvat Suomen evl-kirkkoon ja osa heistä on myös Suomen kirkon virallisia pappeja.
Jumalanpalvelusyhteisön perustaminen
Ryhmä uskovia voi perustaa jumalanpalvelusyhteisön ja kutsua yhteisölle papin. Ennen aloittamista asia on vietävä rukouksissa Jumalan luokse ja pyydettävä johdatusta hankkeelle ja voimaa kilvoitteluun. Jeesus sanoo, että “ilman minua te ette voi mitään tehdä”. Sen jälkeen aletaan toimeen sanan valossa.
Pappina voi toimia kirkossa vihitty pappi tai ulkomailla vihitty pappi. Ulkomailla vihityn papin kohdalla on se ongelma, ettei evl-kirkko helposti hyväksy sellaista jumalanpalvelusta rekisteriinsä.
Ihanteellinen tilanne on se, että on jo olemassa herätysliikkeen toiminta paikkakunnalla, joka ottaa tilanteen muuttuessa askeleen eteenpäin ja “palaa jumalanpalvelukseen” kutsumalla itsellensä papin hoitamaan jumalanpalveluselämää keskuudessaan. Ei ehtoollisjumalanpalveluksia tarvitse heti olla joka sunnuntai, riittää kerran kuukaudessa. Raamatullista olisi kyllä viettää joka viikko. Toisina sunnuntaina kokoonnutaan sitten sanan ääreen ns. “seuroihin”. Tärkeintä on, että on asetettu paimen ja on seurakunta ja runsas sanan viljely raittiissa hengessä.
Jumalanpalveluspaikka on syytä katsoa tarpeen mukaan. Pienelle yhteisölle riittää pienempi tila, suuremmalle pitää olla suurempi. Koti käy aluksi hyvin. Kodeissa alkukirkkokin vietti jumalanpalvelusta, apostolit eivät tienneet suuremmista. Rukoushuoneet ovat hyviä tiloja. Paikallisseurakunnalta myös voi kysyä jotakin tilaa käyttöön.
Papin tehtävä on olla paimen, joka Raamatun mukaisen mallin mukaisesti huolehtii laumasta Jumalan sanalla ja sakramenteilla. Jumalanpalveluksen lisäksi tehtäviin kuuluu sitten muitakin opetustilaisuuksia tarpeen mukaan. Papin kustannukset täytyy sovittaa tehtävän ja yhteisön suuruuden mukaan. Maallikkosaarnaajat ja pappi tekevät työtä veljellisessä yhteisymmärryksessä.
Jumalanpalvelusyhteisö on osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa
Yhteisö ei voi olla saari, joka yksin elää ja yksin julistaa Kristusta. Yhteisö on seurakunta, joka kokoontuu paimenen kanssa sanan ja sakramenttien ääreen. Sakramentit ja sana ovat kaikkien yhteistä omaisuutta ja Herra on sama. Siksi seurakunta on “yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen” kirkko yhdessä Kristus-ruumissa toisten tunnustavien kristittyjen kanssa. Se tekee yhteistyötä muiden tunnustajien kanssa tarpeen mukaan.
Vesa Pöyhtäri
Jumalanpalveusyhteisö on Suomen kirkossa yleinen muoto järjestää jumalanpalveluselämää perinteisen virkakäsityksen mukaan uskoville jäsenille. Lähes kaikilla herätysliikkeillä on jumalanpalveusyhteisöjä, joista toisilla on omat kirkot (SLEY), toisilla omat tai vuokratut “kappelit” (Kansanlähetys, SLEF, Raamattuopisto sekä Kylväjä). Rauhasanlaisuudessakin on jo omat viritelmät. Jumalanpalveluksista huolehtii tehtävään kutsuttu pastori. Jumalanpalvelukset ovat virallisesti Suomen evl-kirkon jumalanpalveluksia. Luther-säätiön messut ovat evl-kirkon kannalta harmaalla alueella, sillä kirkko ei laske niitä kirjanpitoonsa, vaikka kaikki sen papit kuuluvat Suomen evl-kirkkoon ja osa heistä on myös Suomen kirkon virallisia pappeja.
Jumalanpalvelusyhteisön perustaminen
Ryhmä uskovia voi perustaa jumalanpalvelusyhteisön ja kutsua yhteisölle papin. Ennen aloittamista asia on vietävä rukouksissa Jumalan luokse ja pyydettävä johdatusta hankkeelle ja voimaa kilvoitteluun. Jeesus sanoo, että “ilman minua te ette voi mitään tehdä”. Sen jälkeen aletaan toimeen sanan valossa.
Pappina voi toimia kirkossa vihitty pappi tai ulkomailla vihitty pappi. Ulkomailla vihityn papin kohdalla on se ongelma, ettei evl-kirkko helposti hyväksy sellaista jumalanpalvelusta rekisteriinsä.
Ihanteellinen tilanne on se, että on jo olemassa herätysliikkeen toiminta paikkakunnalla, joka ottaa tilanteen muuttuessa askeleen eteenpäin ja “palaa jumalanpalvelukseen” kutsumalla itsellensä papin hoitamaan jumalanpalveluselämää keskuudessaan. Ei ehtoollisjumalanpalveluksia tarvitse heti olla joka sunnuntai, riittää kerran kuukaudessa. Raamatullista olisi kyllä viettää joka viikko. Toisina sunnuntaina kokoonnutaan sitten sanan ääreen ns. “seuroihin”. Tärkeintä on, että on asetettu paimen ja on seurakunta ja runsas sanan viljely raittiissa hengessä.
Jumalanpalveluspaikka on syytä katsoa tarpeen mukaan. Pienelle yhteisölle riittää pienempi tila, suuremmalle pitää olla suurempi. Koti käy aluksi hyvin. Kodeissa alkukirkkokin vietti jumalanpalvelusta, apostolit eivät tienneet suuremmista. Rukoushuoneet ovat hyviä tiloja. Paikallisseurakunnalta myös voi kysyä jotakin tilaa käyttöön.
Papin tehtävä on olla paimen, joka Raamatun mukaisen mallin mukaisesti huolehtii laumasta Jumalan sanalla ja sakramenteilla. Jumalanpalveluksen lisäksi tehtäviin kuuluu sitten muitakin opetustilaisuuksia tarpeen mukaan. Papin kustannukset täytyy sovittaa tehtävän ja yhteisön suuruuden mukaan. Maallikkosaarnaajat ja pappi tekevät työtä veljellisessä yhteisymmärryksessä.
Jumalanpalvelusyhteisö on osa Kristuksen maailmanlaajaa kirkkoa
Yhteisö ei voi olla saari, joka yksin elää ja yksin julistaa Kristusta. Yhteisö on seurakunta, joka kokoontuu paimenen kanssa sanan ja sakramenttien ääreen. Sakramentit ja sana ovat kaikkien yhteistä omaisuutta ja Herra on sama. Siksi seurakunta on “yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen” kirkko yhdessä Kristus-ruumissa toisten tunnustavien kristittyjen kanssa. Se tekee yhteistyötä muiden tunnustajien kanssa tarpeen mukaan.
Vesa Pöyhtäri
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
Mikkelin piispa kehuu Luther-säätiötä
YLE:n uutisissä Mikkelin piispa Seppo Häkkinen antaa tunnustusta Luther-säätiön työlle. “LUTHER-SÄÄTIÖ ON TARJONNUT MONILLE SUOMALAISILLE HYVÄN HENGELLISEN YHTEISÖN JA HENGELLISTÄ OPETUSTA”. Samassa uutisleikkeessä hän tosin myös moittii siitä, että nyt oman piispan myötä LS on ottamassa askeleen ulos kirkosta. LS itse katsoo ja ilmoittaa pastorinsa Kalle Väätäisen suulla, ettei LS aio erota kirkosta, vaan jatkaa Suomessa perinteistä luterilaista jumalanpalvelusta.
Tämä tilanne tuntuu tutulta. Tuntuu kuin se olisi eletty jo aiemminkin.
Lutherin ajan Saksassa tilanne oli samantyyppinen. Sen ajan kirkollinen hallinto ei tahtonut piispojensa toimesta vihkiä luterilaisia seurakuntien paimeniksi. Kun kyselyihin toistuvasti vastattiin, ettei heitä vihitä, luterilaiset seurakunnat asettivat itse ja vihkivät uusia pappeja aikaisempien pappien ja uusien piispojen toimittamilla vihkimyksillä. Näin jumalanpalvelus saattoi jatkua esteettömästi. Roomalle uskolliset piispat ohitettiin, koska heidän katsottiin estävän evankeliumia vihkimyskiellollaan.
Suomen evl kirkko näyttää nyt rakentaneen itselleen hankalan tilanteen. Kun Saksassa 1500-luvulla tilanne oli osapuolten erilainen käsitys evankeliumin opista, kirkollisesta vallasta ja sakramenteista, nyt Suomessa tilanne on se, että osapuolten välillä vallitsee yhteinen käsitys näistä kaikista. Luther-säätiötä ja meitä muita vanhauskoisia sekä kirkon valtaa pitäviä yhdistää sama tunnustus. Tunnustuskirjat on maksimaalinen yhteinen perusta. Piispa Häkkisen sanoin hänen "vastapuolensa" on tarjonnut "hyvän hengellisen kodin monille suomalaisille". Se on hyvä hengellinen tunnustus. Tilanteen hankaluus on siinä, että nykyiset piispamme ovat sitoutuneet olemaan vihkimättä perinteisellä virkakannalla olevia papeiksi. Samalla he ovat tuominneet heitä sen uskon noudatamisesta, jota Häkkinen kehuu. Sen ymmärtäisi, jos he ajattelisivat, että on kyseessä harhaoppi. Mutta nyt he toisella suulla kehuvat ja toisella vastustavat. Samasta lähteestä tulee makeaa ja karvasta vettä. Näin he itse toteuttavat Saksan kirkkohistoriaa maassamme.
Häkkinen ei ole ainoa, joka antaa tunnustusta vanhuskoiselle teologialle. Sitä teki jo piispainkokouksen päätöskin vuodelta 2006. Päätöksessä todettiin, että kyseessä ei ole väärä opetus. Evl-kirkko itsekin tahtoo ainakin periaatteessa olla sen kirkon perillinen, joka vielä kaksikymmentä vuotta sitten opetti perinteistä virkakäsitystä.
Moni rientää tuomitsemaan Luther-säätiötä uuden piispan hankkimisesta. Minä, ja moni kirkon pappi, emme tuomitse. Rukoilemme sen sijaan, että evankeliumi saisi näin entistä vahvemmin jatkaa työtään suomalaisten keskuudessa. Säätiön ajatus ei liene tehdä tätä vain saadakseen olla erillään omissa yhteisöissään, vaan evankeliumin vapaan julistuksen tähden meidän kaikkien kanssa.
Vesa Pöyhtäri
Oulun hiippakunnan hiippakuntavaltuutettu
Tämä tilanne tuntuu tutulta. Tuntuu kuin se olisi eletty jo aiemminkin.
Lutherin ajan Saksassa tilanne oli samantyyppinen. Sen ajan kirkollinen hallinto ei tahtonut piispojensa toimesta vihkiä luterilaisia seurakuntien paimeniksi. Kun kyselyihin toistuvasti vastattiin, ettei heitä vihitä, luterilaiset seurakunnat asettivat itse ja vihkivät uusia pappeja aikaisempien pappien ja uusien piispojen toimittamilla vihkimyksillä. Näin jumalanpalvelus saattoi jatkua esteettömästi. Roomalle uskolliset piispat ohitettiin, koska heidän katsottiin estävän evankeliumia vihkimyskiellollaan.
Suomen evl kirkko näyttää nyt rakentaneen itselleen hankalan tilanteen. Kun Saksassa 1500-luvulla tilanne oli osapuolten erilainen käsitys evankeliumin opista, kirkollisesta vallasta ja sakramenteista, nyt Suomessa tilanne on se, että osapuolten välillä vallitsee yhteinen käsitys näistä kaikista. Luther-säätiötä ja meitä muita vanhauskoisia sekä kirkon valtaa pitäviä yhdistää sama tunnustus. Tunnustuskirjat on maksimaalinen yhteinen perusta. Piispa Häkkisen sanoin hänen "vastapuolensa" on tarjonnut "hyvän hengellisen kodin monille suomalaisille". Se on hyvä hengellinen tunnustus. Tilanteen hankaluus on siinä, että nykyiset piispamme ovat sitoutuneet olemaan vihkimättä perinteisellä virkakannalla olevia papeiksi. Samalla he ovat tuominneet heitä sen uskon noudatamisesta, jota Häkkinen kehuu. Sen ymmärtäisi, jos he ajattelisivat, että on kyseessä harhaoppi. Mutta nyt he toisella suulla kehuvat ja toisella vastustavat. Samasta lähteestä tulee makeaa ja karvasta vettä. Näin he itse toteuttavat Saksan kirkkohistoriaa maassamme.
Häkkinen ei ole ainoa, joka antaa tunnustusta vanhuskoiselle teologialle. Sitä teki jo piispainkokouksen päätöskin vuodelta 2006. Päätöksessä todettiin, että kyseessä ei ole väärä opetus. Evl-kirkko itsekin tahtoo ainakin periaatteessa olla sen kirkon perillinen, joka vielä kaksikymmentä vuotta sitten opetti perinteistä virkakäsitystä.
Moni rientää tuomitsemaan Luther-säätiötä uuden piispan hankkimisesta. Minä, ja moni kirkon pappi, emme tuomitse. Rukoilemme sen sijaan, että evankeliumi saisi näin entistä vahvemmin jatkaa työtään suomalaisten keskuudessa. Säätiön ajatus ei liene tehdä tätä vain saadakseen olla erillään omissa yhteisöissään, vaan evankeliumin vapaan julistuksen tähden meidän kaikkien kanssa.
Vesa Pöyhtäri
Oulun hiippakunnan hiippakuntavaltuutettu
tiistai 12. tammikuuta 2010
Hyvä keskustelu Naispiispuudesta YLE:ssä
Jo kirkkauteen siirtyneen saarnaajaveljemme Mauno Vuollon kirkolliskokoustoveri, Sanansaattajan päätoimittaja Hannu Kippo (SLEY), on toisena keskustelijana oheisessa keskusteluohjelmassa. Hannu joskus kertoi, kuinka hänellä ja Maunolla oli kirkolliskokouksessa hyvä yhteispeli, he ajoivat samoja asioita ja kannattivat toistensa esityksiä. Menestyksiäkin tuli.
Nyt Hannu keskustelee professori Jaana Hallaman kanssa naispiispuudesta. Helsingin piispanvaalin vaaliasettelut alkavat viikon kuluttua ja naispiispuus on monien haaveena. Linkki videoon on TÄSSÄ
(25 minuutin kohdalla).
Hannun perustelut nousevat Raamatusta. Raamattu on kirkon ainoa oikeus sanoa asioista hengellisellä tasolla. Raamattu on kirkon perustuslaki ja sen todistus on yksisuuntainen - nainen ei voi olla seurakunnan paimen. Kristikunta ei ole erehtynyt 2000 vuotta tässä asiassa.
Hallaman perustelut olivat yksinomaan sosiaalisia.
Keskustelussa on nähtävissä naispappeusasian käsittelytavat. Toinen lähestyy asiaa Raamattu- ja tunnustuskysymyksenä ja toinen yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Jeesus ei perustanut yhteiskunnallista organisaatiota, vaan uskonyhteisön, jota kokoa yhteinen Jumalan sanaan perustuva tunnustus ja usko Kristukseen. Raamattu on sen ylin kirkkolaki. Seurakunta ei vaadi olemassaolonsa perustaksi yhteiskunnallista asemaa. Yhteiskunta ei perusta seurakuntaa. Lähes kolmesataa vuotta kristinusko oli "laiton uskonto" eli yhteiskunta ei antanut sille virallista asemaa ja vainosi ajoittain sen tunnustajia. Yhteskunnan mielestä olis siis rangaistava teko, jos oli kristitty. Yhteiskunnan mielestä kirkolla ei saanut olla sosiaalista olemassaoloa järjestäytyneessä yhteiskunnassa.
Raamatun mukaan seurakunta on toki näkyvä. Se voidaan löytää, sen rakennuksilla on osoite ja sillä on virkaan asetetut paimenet. Sillä on järjestysmuoto ja sanassa asetetut toimintaohjeet (mm. Kristuksen kirkkolaki, Mt. 18, kirkkokurikysymyksissä). Lyhyesti sanoen seurakunta on siellä missä pyhät kokoontuvat sanan ja sakramenttien ympärille. Tällaisena seurakunta on sosiaalinen yhteisö, johon voidaan kuulua.
Kristittyjen välisissä keskusteluissa tehdään usein se virhe, että ei huomata erottaa toisistaan Raamatun "tunnustuksellista" näkökulmaa ja "sosiaalisen yhteisön" näkökulmaa. "Sosiaalinen yhteisö" nousee ensimmäiselle sijalle, jos seurakunta tekee päätöksiään lähtien omasta yhteiskunnallisesta asemastaan (kuten kirkko tekee nykyään naispappeusasiassa, seksuaalietiikassa sekä kirkollisessa lainkäytössä, jossa tunnustajat erotetaan tai savustaetaan ulos viroista) eikä enää ohjaa itseään Jumalan sanalla. Yhteiskunta-asema on silloin sen "raamattu". Virheen seuraus on siinä, että samalla KIELLETÄÄN itseltään se ainoa perusta, jolla seurakunnalla on olemassaolo-oikeus, ja joka sen kokoaa myös sosiaalisena yhteisönä - Jumalan muuttumaton sana! Sanasta luopunut kirkko on astunut alaspäin viettävälle tielle.
Nyt Hannu keskustelee professori Jaana Hallaman kanssa naispiispuudesta. Helsingin piispanvaalin vaaliasettelut alkavat viikon kuluttua ja naispiispuus on monien haaveena. Linkki videoon on TÄSSÄ
(25 minuutin kohdalla).
Hannun perustelut nousevat Raamatusta. Raamattu on kirkon ainoa oikeus sanoa asioista hengellisellä tasolla. Raamattu on kirkon perustuslaki ja sen todistus on yksisuuntainen - nainen ei voi olla seurakunnan paimen. Kristikunta ei ole erehtynyt 2000 vuotta tässä asiassa.
Hallaman perustelut olivat yksinomaan sosiaalisia.
Keskustelussa on nähtävissä naispappeusasian käsittelytavat. Toinen lähestyy asiaa Raamattu- ja tunnustuskysymyksenä ja toinen yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Jeesus ei perustanut yhteiskunnallista organisaatiota, vaan uskonyhteisön, jota kokoa yhteinen Jumalan sanaan perustuva tunnustus ja usko Kristukseen. Raamattu on sen ylin kirkkolaki. Seurakunta ei vaadi olemassaolonsa perustaksi yhteiskunnallista asemaa. Yhteiskunta ei perusta seurakuntaa. Lähes kolmesataa vuotta kristinusko oli "laiton uskonto" eli yhteiskunta ei antanut sille virallista asemaa ja vainosi ajoittain sen tunnustajia. Yhteskunnan mielestä olis siis rangaistava teko, jos oli kristitty. Yhteiskunnan mielestä kirkolla ei saanut olla sosiaalista olemassaoloa järjestäytyneessä yhteiskunnassa.
Raamatun mukaan seurakunta on toki näkyvä. Se voidaan löytää, sen rakennuksilla on osoite ja sillä on virkaan asetetut paimenet. Sillä on järjestysmuoto ja sanassa asetetut toimintaohjeet (mm. Kristuksen kirkkolaki, Mt. 18, kirkkokurikysymyksissä). Lyhyesti sanoen seurakunta on siellä missä pyhät kokoontuvat sanan ja sakramenttien ympärille. Tällaisena seurakunta on sosiaalinen yhteisö, johon voidaan kuulua.
Kristittyjen välisissä keskusteluissa tehdään usein se virhe, että ei huomata erottaa toisistaan Raamatun "tunnustuksellista" näkökulmaa ja "sosiaalisen yhteisön" näkökulmaa. "Sosiaalinen yhteisö" nousee ensimmäiselle sijalle, jos seurakunta tekee päätöksiään lähtien omasta yhteiskunnallisesta asemastaan (kuten kirkko tekee nykyään naispappeusasiassa, seksuaalietiikassa sekä kirkollisessa lainkäytössä, jossa tunnustajat erotetaan tai savustaetaan ulos viroista) eikä enää ohjaa itseään Jumalan sanalla. Yhteiskunta-asema on silloin sen "raamattu". Virheen seuraus on siinä, että samalla KIELLETÄÄN itseltään se ainoa perusta, jolla seurakunnalla on olemassaolo-oikeus, ja joka sen kokoaa myös sosiaalisena yhteisönä - Jumalan muuttumaton sana! Sanasta luopunut kirkko on astunut alaspäin viettävälle tielle.
torstai 26. marraskuuta 2009
Veljemme Jari Rankisen tuomio pysyy voimassa
Korkein hallinto-oikeus on pitänyt voimassa Turun hallinto-oikeuden tuomion, jonka mukaan papilla ei ole oikeutta olla toimittamatta jumalanpalvelusta yhdessä naispapin kanssa. Lue Jarin blogi tapahtuneesta painamalla tästä.
Vapain mielin käymme rukoilemaan Jarin ja hänen perheensä puolesta. Kristuksen kirkko ei ole tällä sidottu. Ei ole ensimmäinen kerta kun kilvoittelevia kristittyjä tuomitaan kirkkomme tuomiokapituleissa. Näin kirkko asettelee myös itselleen uutta asemaa suhteessa kristinuskoon. Usko saa, mutta uskoa ei saa elää todeksi sen piirissä. Erittäin kummallista ja epäraamatullista. Erittäin kummallista.
Vapain mielin käymme rukoilemaan Jarin ja hänen perheensä puolesta. Kristuksen kirkko ei ole tällä sidottu. Ei ole ensimmäinen kerta kun kilvoittelevia kristittyjä tuomitaan kirkkomme tuomiokapituleissa. Näin kirkko asettelee myös itselleen uutta asemaa suhteessa kristinuskoon. Usko saa, mutta uskoa ei saa elää todeksi sen piirissä. Erittäin kummallista ja epäraamatullista. Erittäin kummallista.
torstai 15. lokakuuta 2009
Naiset pappeudesta
Internetissä voit katsoa TV7 kanavalta ohjelmaa Kafe Raamattu. Siellä on toimittaja Leif Nummela haastatellut kahta ansioitunutta teologia, Mailis Janatuista ja Soili Haverista Raamatun paimenvirasta.
Linkki on tässä.
Asetelma on tervetullut. Kerrankin naiset itse saavat puhua rauhassa perustellun kantansa siihen, miksi eivät voi hyväksyä naista paimenvirassa. Helmiajatuksena löysin haastattelussa mainitun asian: kristillinen ihmiskäskitys sulkee pois eriarvoistavan, ihmisen tehtäviin ja asemaan perustuvan ihmisarvon. Kristinuskossa täydellinen ja mittaamaton ihmisarvo on jokaisella ihmisellä sen tähden, että Jumala on hänet luonut. Kristillisestä näkökulmasta katsoen ei voida väittää, että jollakin on suurempi arvo Jumalan kuvana kuin toisella hänen tehtävänsä tähden.
Haastattelu perustuu Mailiksen ja Soilin kirjaan "Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli". Kustannus Oy Uusi Tie. ISBN 9789516194731. Nettikirjakauppa.com Hinta 14e.
Linkki on tässä.
Asetelma on tervetullut. Kerrankin naiset itse saavat puhua rauhassa perustellun kantansa siihen, miksi eivät voi hyväksyä naista paimenvirassa. Helmiajatuksena löysin haastattelussa mainitun asian: kristillinen ihmiskäskitys sulkee pois eriarvoistavan, ihmisen tehtäviin ja asemaan perustuvan ihmisarvon. Kristinuskossa täydellinen ja mittaamaton ihmisarvo on jokaisella ihmisellä sen tähden, että Jumala on hänet luonut. Kristillisestä näkökulmasta katsoen ei voida väittää, että jollakin on suurempi arvo Jumalan kuvana kuin toisella hänen tehtävänsä tähden.
Haastattelu perustuu Mailiksen ja Soilin kirjaan "Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli". Kustannus Oy Uusi Tie. ISBN 9789516194731. Nettikirjakauppa.com Hinta 14e.
tiistai 2. kesäkuuta 2009
Jari Rankinen vastaa John Vikströmille
Koska netti-Kotimaa päätty pian, otin talteen pastori Jari Rankisen kirjoituksen naispappeudesta, jolla hän vastasi John Vikstormin esittämiin syytöksiin. John Vikström on tahtonut, että perinteisen virkateologian edustajat perusteleisivat väitteensä. Tämä Vikströmin pyyntö kuulostaaa kummalliselta, sillä pian 30 vuotta on ollut myynnissä Herran käsky-teos, jossa vastataan virkateologiaa koskeviin kysymyksiin. Samaisessa nettilehdessä on myös pitkäaikaisen ja arvostetun kirkollisen vaikuttajan lähetyssaarnaaja/pastori TT Anssi Simojoen kirjoitus Vikströmin kirjoitukseen.
Ajatuksia piispan artikkelista II
Emerituspiispa John Vikström on viime vuosina useampaan otteeseen pyrkinyt perustelemaan, miksi naispappeus on oikea ratkaisu, ja osoittamaan sen torjujien perustelut vääriksi. Hän on yrittänyt saada naispappeuden torjujat yhteistyöhön naispastoreiden kanssa. Viimeksi hän on tehnyt tämän kahdessa vasta julkaistussa Kotimaan verkkolehden kirjoituksessa. Hänen perustelunsa eivät vakuuta minua.
John Vikström on sitä mieltä, että mikäli torjuu naispappeuden, täytyy kieltää naisia myös toimimasta seurakunnan luottamushenkilöinä ja yhteiskunnan merkittävinä vaikuttajina. Tai pitäisi perua naisten äänioikeus kirkollisissa vaaleissa ja mahdollisuus toimia kanttorina. Piispa ajattelee, että Uusi testamentti kieltää naisilta myös nämä tehtävät ja oikeudet. Jos vetoaa Uuteen testamenttiin, kun on kyse naispappeudesta, Vikströmin mielestä tulee olla johdonmukainen ja evätä naisilta paljon muutakin. Pitäisi yrittää rakentaa maailma, jota ei enää ole ja jota tuskin kukaan haluaa. Piispan pyrkimys lienee osoittaa, että naispappeuden torjuminen Raamattuun vedoten on nykymaailmassa mahdotonta. Tai se on samantapaista kuin mihin talebanit pyrkivät Afganistanissa.
Nämä piispan väitteet eivät mielestäni tee oikeutta Uudelle testamentille. Se ei kiellä naisia toimimasta yhteiskunnassa vastuullisissa tehtävissä. Uuden testamentin aikana oli naisia – ilmeisesti myös kristittyjen joukossa – jotka olivat merkittävissä asemissa liikemaailmassa ja yhteiskunnassa. Uusi testamentti ei sano, ettei näin saisi olla. Uusi testamentti ei kiellä naisia toimimasta ja kantamasta vastuuta seurakunnassa. Roomalaiskirjeessä mainitaan Foibe - nainen - joka toimi seurakunnan diakonina. Uudessa testamentissa kerrotaan muistakin naisista, joilla oli tärkeitä tehtäviä seurakunnissa. Apostolien kirjeissä kehotetaan kaikkia Jumalan omia – myös naisia – julistamaan Jumalan suuria tekoja ja palvelemaan Kristuksen kirkkoa.
* * * * *
Sen rajauksen Uusi testamentti näyttää tekevän, että seurakunnan paimenen tehtävä kuuluu miehille. Uuden testamentin ajan seurakunnissa naiset eivät toimineet paimenina. Uusi testamentti kieltää naisia puhumasta tai opettamasta jumalanpalveluksissa (1 Kor 14 ja 1 Tim 2). Tämä on seurakunnan paimenen tehtävä, ja paimenen tulee olla mies.
Luterilaisen uskon mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Jos Raamattu torjuu naispappeuden, eikö luterilaisen kristityn tule olla samaa mieltä? Jos Raamatun äärellä herää epäilyksiä, onko naisten vihkiminen paimeneksi Jumalan tahdon mukaista, eikö tilaa kirkossa pitäisi olla myös niille, joita naispappeus epäilyttää? Vikström kirjoittaa, että naispappeuden torjujat tuovat luterilaiseen kirkkoon uutuuksia, jotka ovat luterilaiselle uskolle vieraita. Ehkä jotkut tekevät näin. Useimmat naispappeuden torjujat eivät perustele käsitystään jollakin uutuudella tai luterilaisuudelle vieraalla opetuksella. Kyse on siitä, että halutaan kuunnella ja totella Raamattua. Vikström ei osoita Raamatusta perusteluja naispappeudelle. Muutkaan eivät ole osoittaneet niitä. Juuri siksi kaikki eivät ole vakuuttuneita, että naisten vihkiminen pastoreiksi on Jumalan tahto.
Uuden testamentin käskyt ja kiellot eivät ole mennyttä maailmaa. Edelleen niissä puhuu hän, joka tietää parhaiten, miten meidän tulee elää ja toimia.
* * * * *
Jos on sitä mieltä, että naisen toimiminen pastorina on vastoin Jumalan tahtoa, eikö johdonmukainen seuraus tästä ole, ettei toimita jumalanpalvelusta yhdessä naispastorin kanssa? Juuri jumalanpalveluksessa seurakunnan paimen toteuttaa tehtäväänsä. Toimittamalla jumalanpalveluksen yhdessä naispastorin kanssa antaisin tukeni sille, että nainen toimii tehtävässä, jossa hänen ei tulisi olla.
* * * * *
Vikström antaa naispappeuden torjujista kuvan, että he ovat epäjohdonmukaisia. He hyväksyvät, että nainen saarnaa jumalanpalveluksessa lehtorina mutta pastorina hän ei saa sitä tehdä. Vikströmille tuskin on uusi asia, että hyvin monet naispappeuden torjujat eivät hyväksy lehtorin saarnaamista, koska Uusi testamentti kieltää naisia opettamasta jumalanpalveluksessa.
Lehtorin virkaa kehitettiin kirkossamme pitkään siten, että niin raivattiin tietä naispappeudelle. Lehtorin virkaan liitettiin tehtäviä, jotka ovat pastorin tehtäviä. Ja lopulta voitiin sanoa, että lehtorin viran oikeudet ja velvollisuudet ovat liki samat kuin pastorin; on kummallista, jos naisten annetaan toimia lehtorina mutta ei pastorina. Jotkut ovatkin kehuneet pitkäjännitteisestä ja ovelasta työstä niitä, jotka tahtoivat naispappeuden kirkkoomme. Lehtorin virka tulisi säilyttää, uusia virkoja tulisi perustaa seurakuntiin ja tätä virkaa tulisi kehittää niiden opetusten mukaisesti, jotka löydämme Uudesta testamentista.
* * * * *
Vikström kirjoittaa naispappeuden hyväksymisen olevan seurausta siitä, että naisilla on nyt edellytykset seistä omilla jaloillaan, selviytyä omin päin eivätkä he enää tarvitse holhousta. Tarkoittaako emerituspiispa naispappeuden torjujien olevan sitä mieltä, etteivät naiset pysty ajattelemaan omin päin ja he ovat holhouksen tarpeessa? Tällaiset käsitykset ovat tuntemilleni naispappeuden torjujille vieraita. Tällaiset vihjaukset eivät innosta rakentavaan keskusteluun.
Niillä perusteluilla, joita Vikström käyttää, voidaan sivuuttaa yksi ja toinen Raamatun selvä opetus - esimerkiksi Raamatun kielto elää homoseksuaalisessa suhteessa, käsky olla aviopuolisolleen uskollinen tai Uuden testamentin opetus, että Kristus on ainoa tie Jumalan luo. Tästäkään syystä piispan perustelut eivät vakuuta. Haluan olla kestävällä perustalla. En halua lähteä tielle, josta en tiedä, minne se johtaa. Kestävä perusta on Jumalan muuttumaton sana.
Jari Rankinen, netti-Kotimaa 1.6.2009.
Ajatuksia piispan artikkelista II
Emerituspiispa John Vikström on viime vuosina useampaan otteeseen pyrkinyt perustelemaan, miksi naispappeus on oikea ratkaisu, ja osoittamaan sen torjujien perustelut vääriksi. Hän on yrittänyt saada naispappeuden torjujat yhteistyöhön naispastoreiden kanssa. Viimeksi hän on tehnyt tämän kahdessa vasta julkaistussa Kotimaan verkkolehden kirjoituksessa. Hänen perustelunsa eivät vakuuta minua.
John Vikström on sitä mieltä, että mikäli torjuu naispappeuden, täytyy kieltää naisia myös toimimasta seurakunnan luottamushenkilöinä ja yhteiskunnan merkittävinä vaikuttajina. Tai pitäisi perua naisten äänioikeus kirkollisissa vaaleissa ja mahdollisuus toimia kanttorina. Piispa ajattelee, että Uusi testamentti kieltää naisilta myös nämä tehtävät ja oikeudet. Jos vetoaa Uuteen testamenttiin, kun on kyse naispappeudesta, Vikströmin mielestä tulee olla johdonmukainen ja evätä naisilta paljon muutakin. Pitäisi yrittää rakentaa maailma, jota ei enää ole ja jota tuskin kukaan haluaa. Piispan pyrkimys lienee osoittaa, että naispappeuden torjuminen Raamattuun vedoten on nykymaailmassa mahdotonta. Tai se on samantapaista kuin mihin talebanit pyrkivät Afganistanissa.
Nämä piispan väitteet eivät mielestäni tee oikeutta Uudelle testamentille. Se ei kiellä naisia toimimasta yhteiskunnassa vastuullisissa tehtävissä. Uuden testamentin aikana oli naisia – ilmeisesti myös kristittyjen joukossa – jotka olivat merkittävissä asemissa liikemaailmassa ja yhteiskunnassa. Uusi testamentti ei sano, ettei näin saisi olla. Uusi testamentti ei kiellä naisia toimimasta ja kantamasta vastuuta seurakunnassa. Roomalaiskirjeessä mainitaan Foibe - nainen - joka toimi seurakunnan diakonina. Uudessa testamentissa kerrotaan muistakin naisista, joilla oli tärkeitä tehtäviä seurakunnissa. Apostolien kirjeissä kehotetaan kaikkia Jumalan omia – myös naisia – julistamaan Jumalan suuria tekoja ja palvelemaan Kristuksen kirkkoa.
* * * * *
Sen rajauksen Uusi testamentti näyttää tekevän, että seurakunnan paimenen tehtävä kuuluu miehille. Uuden testamentin ajan seurakunnissa naiset eivät toimineet paimenina. Uusi testamentti kieltää naisia puhumasta tai opettamasta jumalanpalveluksissa (1 Kor 14 ja 1 Tim 2). Tämä on seurakunnan paimenen tehtävä, ja paimenen tulee olla mies.
Luterilaisen uskon mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin ohje. Jos Raamattu torjuu naispappeuden, eikö luterilaisen kristityn tule olla samaa mieltä? Jos Raamatun äärellä herää epäilyksiä, onko naisten vihkiminen paimeneksi Jumalan tahdon mukaista, eikö tilaa kirkossa pitäisi olla myös niille, joita naispappeus epäilyttää? Vikström kirjoittaa, että naispappeuden torjujat tuovat luterilaiseen kirkkoon uutuuksia, jotka ovat luterilaiselle uskolle vieraita. Ehkä jotkut tekevät näin. Useimmat naispappeuden torjujat eivät perustele käsitystään jollakin uutuudella tai luterilaisuudelle vieraalla opetuksella. Kyse on siitä, että halutaan kuunnella ja totella Raamattua. Vikström ei osoita Raamatusta perusteluja naispappeudelle. Muutkaan eivät ole osoittaneet niitä. Juuri siksi kaikki eivät ole vakuuttuneita, että naisten vihkiminen pastoreiksi on Jumalan tahto.
Uuden testamentin käskyt ja kiellot eivät ole mennyttä maailmaa. Edelleen niissä puhuu hän, joka tietää parhaiten, miten meidän tulee elää ja toimia.
* * * * *
Jos on sitä mieltä, että naisen toimiminen pastorina on vastoin Jumalan tahtoa, eikö johdonmukainen seuraus tästä ole, ettei toimita jumalanpalvelusta yhdessä naispastorin kanssa? Juuri jumalanpalveluksessa seurakunnan paimen toteuttaa tehtäväänsä. Toimittamalla jumalanpalveluksen yhdessä naispastorin kanssa antaisin tukeni sille, että nainen toimii tehtävässä, jossa hänen ei tulisi olla.
* * * * *
Vikström antaa naispappeuden torjujista kuvan, että he ovat epäjohdonmukaisia. He hyväksyvät, että nainen saarnaa jumalanpalveluksessa lehtorina mutta pastorina hän ei saa sitä tehdä. Vikströmille tuskin on uusi asia, että hyvin monet naispappeuden torjujat eivät hyväksy lehtorin saarnaamista, koska Uusi testamentti kieltää naisia opettamasta jumalanpalveluksessa.
Lehtorin virkaa kehitettiin kirkossamme pitkään siten, että niin raivattiin tietä naispappeudelle. Lehtorin virkaan liitettiin tehtäviä, jotka ovat pastorin tehtäviä. Ja lopulta voitiin sanoa, että lehtorin viran oikeudet ja velvollisuudet ovat liki samat kuin pastorin; on kummallista, jos naisten annetaan toimia lehtorina mutta ei pastorina. Jotkut ovatkin kehuneet pitkäjännitteisestä ja ovelasta työstä niitä, jotka tahtoivat naispappeuden kirkkoomme. Lehtorin virka tulisi säilyttää, uusia virkoja tulisi perustaa seurakuntiin ja tätä virkaa tulisi kehittää niiden opetusten mukaisesti, jotka löydämme Uudesta testamentista.
* * * * *
Vikström kirjoittaa naispappeuden hyväksymisen olevan seurausta siitä, että naisilla on nyt edellytykset seistä omilla jaloillaan, selviytyä omin päin eivätkä he enää tarvitse holhousta. Tarkoittaako emerituspiispa naispappeuden torjujien olevan sitä mieltä, etteivät naiset pysty ajattelemaan omin päin ja he ovat holhouksen tarpeessa? Tällaiset käsitykset ovat tuntemilleni naispappeuden torjujille vieraita. Tällaiset vihjaukset eivät innosta rakentavaan keskusteluun.
Niillä perusteluilla, joita Vikström käyttää, voidaan sivuuttaa yksi ja toinen Raamatun selvä opetus - esimerkiksi Raamatun kielto elää homoseksuaalisessa suhteessa, käsky olla aviopuolisolleen uskollinen tai Uuden testamentin opetus, että Kristus on ainoa tie Jumalan luo. Tästäkään syystä piispan perustelut eivät vakuuta. Haluan olla kestävällä perustalla. En halua lähteä tielle, josta en tiedä, minne se johtaa. Kestävä perusta on Jumalan muuttumaton sana.
Jari Rankinen, netti-Kotimaa 1.6.2009.
perjantai 6. maaliskuuta 2009
Aika hyvä "tahdonilmaisu", B-versio
Jotkut herätysliikejärjestöt ja kirkkomme piispat ovat allekirjoittaneet yhteisen "tahdonilmauksen", jolla tahdotaan ohjata herätysliikkeiden ja seurakuntien yhteiseloa.
Tekstissä on positiivista se, että piispat jälleen kerran tunnustavat vanhauskoisten läsnäolon seurakunnissa sekä sanovat, ettei näitä saa syrjiä seurakunnissa. Näin piispat, joista oma Samuelimme oli yksi neuvottelijoista, ovat halunneet rohkaista kirkkoherroja antamaan vanhauskoisille järjestöille tiloja ehtoollistilaisuuksia ja muita tilaisuuksia varten. Useat kirkkoherrat ovat näin tehneet tähtänkin asti ponnen nojalla ilman seuraamuksia. Nyt rohkaistaan muitakin asettumaan heidän rinnalleen.
Vanhauskoiset järjestöt sanovat, että he noudattavat vuoden 1986 naispappeuspäätöstä (johon he paperin tulkinnassaan katsovat kuuluvan myös ponnen), silloin kun he järjestävät yhteisiä tilaisuuksia seurakuntien kanssa. Yhteisiä tilaisuuksia ei tietystikään vanhauskoiset järjestöt järjestä sellaisissa seurakunnissa, joissa kirkkoherra ei tahdo seurata piispojen kehoitusta "syrjinnän" lopettamisesta. Kuitenkin näissäkin seurakunnissa on mahdollista kirkkoneuvoston luvalla saada käyttää kirkkotiloja ehtoollistilaisuuksiin (sillä ehtoollisa saadaan järjestää kirkkotiloissa ja niissä saavat palvella kirkossa vihityt papit, vaikka he eivät olisi virassa juuri siinä seurakunnassa).
Paperi ei ole teologinen asiakirja, sitä ei ole hyväksytty kirkolliskokouksessa asiaan kuuluvalla menettelyllä. Sen ongelma on toimivaltaongelma. Sen tähden se ei ole ketään sitova tulkinta kirkolliskokouksen synnyttämään naispappeusongelmaan - yhtä vähän kuin on ns. piispojen heikka-paperilla. Ainoastaan kirkolliskokous voi ratkaista kysymyksen lopullisella tavalla. Naispappeusongelman juridiseen tai teologiseen ongelmaan paperi ei tuo mitään uutta.
Paperin laatijat eivät ole oikeutettuja tulkitsemaan paperia ohi Raamatun ja tunnustuksen. Näin asian näki eräs keskeinen vanhauskoinen asiakirjan laatija, jota tapasin Helsingissä asiakirja tultua julkisuuteen. Se ei myöskään syrjäytä pontta, kuten toinen paperin kirjoittaja on lausunut. Juridistista syistä avulla järjestö tai piispat eivät voi eivätkä saa irrota kirkkolain ensimmäisen pykälä osoittamasta opista (Raamattu ja tunnustus)tämän paperin nojalla. Tämä paperi osoittaa lähinnä sen, että ongelma on vielä olemassa ja että piispat ovat julkisesti sitä mieltä, että vanhauskoisille saa luovuttaa kirkkotiloja ehtoolliskäyttöön.
By the way. 16.3. julkaistaan kirkon homo-mietintö.
Tekstissä on positiivista se, että piispat jälleen kerran tunnustavat vanhauskoisten läsnäolon seurakunnissa sekä sanovat, ettei näitä saa syrjiä seurakunnissa. Näin piispat, joista oma Samuelimme oli yksi neuvottelijoista, ovat halunneet rohkaista kirkkoherroja antamaan vanhauskoisille järjestöille tiloja ehtoollistilaisuuksia ja muita tilaisuuksia varten. Useat kirkkoherrat ovat näin tehneet tähtänkin asti ponnen nojalla ilman seuraamuksia. Nyt rohkaistaan muitakin asettumaan heidän rinnalleen.
Vanhauskoiset järjestöt sanovat, että he noudattavat vuoden 1986 naispappeuspäätöstä (johon he paperin tulkinnassaan katsovat kuuluvan myös ponnen), silloin kun he järjestävät yhteisiä tilaisuuksia seurakuntien kanssa. Yhteisiä tilaisuuksia ei tietystikään vanhauskoiset järjestöt järjestä sellaisissa seurakunnissa, joissa kirkkoherra ei tahdo seurata piispojen kehoitusta "syrjinnän" lopettamisesta. Kuitenkin näissäkin seurakunnissa on mahdollista kirkkoneuvoston luvalla saada käyttää kirkkotiloja ehtoollistilaisuuksiin (sillä ehtoollisa saadaan järjestää kirkkotiloissa ja niissä saavat palvella kirkossa vihityt papit, vaikka he eivät olisi virassa juuri siinä seurakunnassa).
Paperi ei ole teologinen asiakirja, sitä ei ole hyväksytty kirkolliskokouksessa asiaan kuuluvalla menettelyllä. Sen ongelma on toimivaltaongelma. Sen tähden se ei ole ketään sitova tulkinta kirkolliskokouksen synnyttämään naispappeusongelmaan - yhtä vähän kuin on ns. piispojen heikka-paperilla. Ainoastaan kirkolliskokous voi ratkaista kysymyksen lopullisella tavalla. Naispappeusongelman juridiseen tai teologiseen ongelmaan paperi ei tuo mitään uutta.
Paperin laatijat eivät ole oikeutettuja tulkitsemaan paperia ohi Raamatun ja tunnustuksen. Näin asian näki eräs keskeinen vanhauskoinen asiakirjan laatija, jota tapasin Helsingissä asiakirja tultua julkisuuteen. Se ei myöskään syrjäytä pontta, kuten toinen paperin kirjoittaja on lausunut. Juridistista syistä avulla järjestö tai piispat eivät voi eivätkä saa irrota kirkkolain ensimmäisen pykälä osoittamasta opista (Raamattu ja tunnustus)tämän paperin nojalla. Tämä paperi osoittaa lähinnä sen, että ongelma on vielä olemassa ja että piispat ovat julkisesti sitä mieltä, että vanhauskoisille saa luovuttaa kirkkotiloja ehtoolliskäyttöön.
By the way. 16.3. julkaistaan kirkon homo-mietintö.
keskiviikko 14. tammikuuta 2009
Veljemme Ari Norron oikeudenkäynti 9.1.2009
Pudasjärven seurakunnan aikaisempi lähetystyöntekijä Afrikasta, nykyinen SLEY:n pastori Suomessa, ja ystäväni, Herran palvelija Ari Norron oikeudenkännistä on tehty oheinen raportti. Julkaisen sen tässä nimettömänä, koska se ilmestyy pian nimellä Sisarenpoika-lehdessä.
Pyydän esirukouksia Arin ja hänen perheensä puolesta, että hän jaksaisi nykyisessä toimessaan uskollisesti jultistaa Herramme kristuksen veristä evankeliumia. Rukoilkaa myös rouva Pirkko Ojalan puolesta, joka joutui taisteluun sivustaseuraajana ja kutsuttuaan kirkkoherran pyynnöstä pastori Ari Norron saarnaamaan jumalanpalveluksessa ja näin oltuaan mukana tapahtumassa (!).
Nyt ei ole aika arkailuun, vaan "rohkaiskaa mielenne ja nostakaa päänne". Viedään evankeliumia, pidetään esillä koko Jumalan sana. Rauhallisesti ja hyvällä mielellä. Herramme tulee!
Raportti Ari Norron ja Pirkko Ojalan oikeudenkäynnistä 9.1.2009
Olin ainoana ulkopuolisena Kouvolan Hovioikeuden istunnossa 9.1.2009 klo 10.00 - 16.45, jossa käsiteltiin Hyvinkäällä 4.3.2007 tapahtunutta ns. ”syrjintätapausta”.
Oikeuskäsittelyn mukaan tapauksen kulku oli seuraava:
Eläkkeellä oleva Pirkko Ojala oli Sley:n (Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys) paikallisen osaston puheenjohtajana kutsunut pastori Ari Norron Sley:n juhlapyhän jumalanpalvelukseen. Sley:n juhlapyhää on vietetty Hyvinkäällä jo parikymmentä vuotta. Seurakunnassa oli yleisesti tiedossa, että Sley:n juhlapyhiin ei lähetetä naispappeja. Vs. kirkkoherra Tauno Tuominen oli pyytänyt Pirkko Ojalaa hoitamaan kutsun. Ari Norro oli saarnannut viimeksi Hyvinkäällä Sleyn kirkkopyhänä vuonna 2004.
Ari Norro lupautui pyydettynä tulemaan saarnaamaan. Häntä ei määrätty tehtävään, eikä hän saanut tehtävästä mitään korvausta Hyvinkään seurakunnalta.
Pirkko Ojala oli hyvissä ajoin syksyllä 2006 ottanut yhteyttä Ari Norroon ja varmistanut vs. kirkkoherra Tauno Tuomiselta, että toimitaan kuten ennenkin, eli että paikalle ei tule naispappia.
Samana syksynä julkaistiin piispainkokouksen selonteko, jossa otettiin kielteinen kanta työjärjestelyihin, jotka ottavat huomioon naispappeuden vastustajien toiveen palvella jumalanpalveluksessa ns. vanhan virkajärjestyksen mukaisesti. Tammikuussa (31.1.2007) ilmestyi lehtiartikkeli Hyvinkään Aamupostissa otsikolla: ”Naispappi tulossa avustajaksi Sley:n juhlapyhään”. Artikkelissa haastateltiin vs. kirkkoherra Tauno Tuomista. Lehtiartikkeli otti kantaa Sley:n juhlapyhään ja siihen, että seurakunta ei enää järjestele työvuoroja. Lehtiartikkelista jaettiin kopiot oikeudessa. Lehtiartikkelissa ei julkaistu työvuoroluetteloa eikä jumalanpalveluksen toimittavien henkilöiden nimiä.
Sekä Ari Norro että Pirkko Ojala olivat lukeneet artikkelin ja siitä hämmentyneenä Pirkko Ojala oli kahteen otteeseen keskustellut vs. kirkkoherra Tauno Tuomisen kanssa, joka laati pappien työvuorolistat, varmistaakseen, tuleeko maaliskuun jumalanpalvelukseen vain miespappeja. Asia oli Ojalan mielestä erittäin selvä. Tauno Tuominen ja syyttäjä vetosivat siihen, että Tuominen saattoi sekoittaa ”Pertin” (Pertti) ja ”Petran” (Petra Pohjanraito ja Pertti Niiranen molemmat pappeja Hyvinkäällä) tai Pirkko Ojala oli ehkä ymmärtänyt asian väärin. Pirkko Ojala taas sanoi, että kyllä hän entisen esimiehensä Pertin tuntee ja Tuominen oli nimenomaan puhunut Pertistä. Jumalanpalveluksessa avustavien pappien nimiä ei julkaistu missään lehdessä, eikä kirkollisissa ilmoituksissa. Työvuorolista ei myöskään ollut julkisesti luettavissa.
Pirkko Ojala oli Tuomisen ilmoituksen varassa, joka vastasi työvuorolistojen laatimisesta ja Norro Ojalan ilmoituksen varassa.
Pirkko Ojala ja Ari Norro uskoivat, että asia on kunnossa. Pirkko Ojala korosti, että juhlapyhä olisi järjestetty jossain muualla, mikäli olisi ollut tiedossa, että naispappi tulee toimittamaan jumalanpalvelusta. Tauno Tuominen (työlistojen tekijänä kappalaisen ominaisuudessa 10 v.) vahvisti itse kuulustelussa, että tiesi Sley:n virkakannan ja mitä se tarkoitti työlistassa.
Piispainkokouksen selontekoa oli käsitelty pappeinkokouksessa, mutta ei muissa seurakunnan hallintoelimissä.
Juhlapyhän jumalanpalvelukseen kaikki papit tulivat riittävän ajoissa n. 30-60 min. aikaisemmin, valmistelemaan jumalanpalvelusta. Pastori Petra Pohjanraito saapui sakastiin n. 15 min. ennen jumalanpalvelusta, kun työohjeet edellyttävät saapumista vähintään puoli tuntia aikaisemmin.
Ari Norro oli ilmoittanut, että hän ei voi olla toimittamassa jumalanpalvelusta naispapin kanssa, koska kokee sen vääräksi Raamatun mukaan. Tarkka keskustelun kulku ei selvinnyt, mutta kävi ilmi, että Norro oli tarjoutunut väistämään, eli luopumaan omasta palvelutehtävästään jumalanpalveluksessa. Kukaan ei kehottanut Petra Pohjanraitoa poistumaan. Kukaan ei ollut uhkaillut, käyttäytynyt uhkaavasti tai hyökkäävästi ja keskustelu oli ollut tiukka, mutta asiallinen, eikä kenestäkään sanottu mitään loukkaavaa. Kaiken tämän vahvistivat paikalla olleet todistajat. Asianajajat kysyivät tätä erikseen kaikilta kuultavilta. Petra Pohjanraito oli kuitenkin kokenut tilanteen loukkaavaksi ja ilmapiirin ahdistavaksi. Ilmapiiri oli tietenkin jännitteinen myös siksi, että jumalanpalvelus oli juuri alkamassa. Petra Pohjanraito sanoi vaatineensa Tauno Tuomista päättämään, miten toimitaan, mutta kun tämä ei heti päätöstä tehnyt, Pohjanraito poistui paikalta. Sekä todistajat, että asianosaiset korostivat tilanteen syntyneen täytenä yllätyksenä. Ainoastaan syyttäjä ja Pohjanraito esittivät, että lehtitietojen perusteella Ojalan ja Norron olisi tullut tietää, että paikalle saapuu nainen.
Toisin kuin YLE perjantaina 9.1. uutisoi, kukaan ei savustanut tai heittänyt Pohjanraitoa sakastista ulos, vaan hän lähti omasta aloitteestaan. Pohjanraitoa ei kielletty osallistumasta jumalanpalvelukseen. Tämän kaiken vahvistivat todistajat oikeussalissa. Syyttäjä ei riitauttanut tapahtumien kulkua.
Havaintoja:
Ojalan ja Tuomisen välinen keskustelu työvuorolistasta jäi ristiriitaiseksi. Ojala sanoi asian olleen täysin selvä. Tuominen vetosi väärinkäsitykseen.
Ristiriitaiseksi jäi, kysyttiinkö Tuomista sakastissa päättämään asiaa vai ei.
Kaikki muut muistivat asiat varsin hyvin, mutta Tuomisen oli vaikea muistaa, eikä hän kyennyt selkeästi esittämään tapahtumien kulkua.
Edes Petra Pohjanraito ei väittänyt, että häntä olisi vaadittu poistumaan, tai että häntä olisi uhkailtu tai sanallisesti loukattu. Hän koki ymmärrettävästi tilanteen ahdistavana ja ilmapiirin painostavana.
Oikeuskäsittely oli asiallista, ja eri näkökannat tulivat puolueettomasti esille. Puolustus oli nimennyt asiantuntijatodistajiksi kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leinon ja työoikeuden professori Seppo Koskisen. Hovioikeus ei hyväksynyt heitä todistajiksi, vaan rajasi kuulustelun ainoastaan sakastin tapahtumiin.
Yhtään median edustajaa ei ollut koko oikeuskäsittelyn aikana paikalla.
Syyttäjän pääkohdat:
Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa määrätyn sakkorangaistuksen koventamista.
Hän vetosi voimakkaasti 2006 piispainkokouksen selontekoon ja tammikuun lehtikirjoitukseen, jonka perusteella Ojalan ja Norron olisi pitänyt tietää tilanne.
Hän yritti osoittaa, että Ojala ja Norro olivat tarkoituksella järjestäneet tällaisen tilanteen.
Hän totesi, että lupautumalla tulemaan Hyvinkään seurakuntaan, Norro itse rajoitti uskonnonvapauttaan ja hänen olisi tullut noudattaa seurakunnan käytäntöä. Syyttäjä vetosi siihen, että syrjintä oli toteutunut siten, että Pohjanraito koki sukupuolensa takia olevansa ei toivottu toimittamaan jumalanpalvelusta, vaikka hänet oli määrätty seurakunnan puolesta työtehtävään.
Syyttäjä korosti Pirkko Ojalan vastuuta tapahtuman järjestäjänä ja sanoi tämän syyllistyneen syrjintään. Tuomittavana hän piti myös sitä, että Ojala ei poistunut sakastista, vaan puolusti Ari Norroa. Tilanteessa oli syyttäjän mukaan syntynyt 2:1 tilanne, jossa Pohjanraidolle ei jäänyt vaihtoehtoja. Syyttäjä vetosi myös kirkolliskokouksen 1986 tekemän ponnen viimeiseen osaan, jossa todetaan: ”… vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.” Syyttäjän mukaan Ojala ja Norro eivät ole toimineet tämän mukaan.
Syyttäjä katsoi, että tässä tilanteessa kohtaavat kaksi perusoikeutta: ”uskonnonvapaus” ja ”tasa-arvo”. Koska Pohjanraito tuli loukatuksi ja Norro itse rajoitti uskonnonvapauttaan tulemalla Hyvinkään seurakunnan jumalanpalvelukseen, ”tasa-arvo” perusoikeutena menee edelle. Syyttäjä piti keskeisenä piispainkokouksen selontekoa.
(Kirkolliskokouksen ponsi vuodelta 1986 kokonaisuudessaan:
”Myös niillä kirkon jäsenillä ja
viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat
torjuvasti pappisviran avaamiseen
naisille, tulee edelleen olla kirkossamme
toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla
vihityksi ja nimitetyksi Suomen
evankelis-luterilaisen kirkon eri
virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja
viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa
siitä, että muutoksen aiheuttamat
vaikeudet pyritään voittamaan
keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon
ykseyttä varjellen.” )
Puolustuksen pääkohdat
Puolustus totesi, että kirkkolain mukaan piispainkokouksella ei ole toimivaltaa vuoden 2006 selonteon antamiseen, eikä se ole juridisesti pätevä.
Se on vain kannanotto (mielipide), jolla ei ole lainvoimaa. Se ei ole osa kirkkolakia eikä kirkkojärjestystä. Kannanottoa ei ole valmisteltu kirkkolain edellyttämän järjestyksen mukaan, eikä sitä ole hyväksytty kirkolliskokouksessa. Se on riitautettu ja sen oikeellisuudesta on tehty kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle.
Puolustus vetosi myös perustuslakiin, jonka mukaan ketään ei saa pakottaa vasten omaatuntoa osallistumaan jumalanpalveluksiin, ja siihen, että tasa-arvolakia ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvään toimintaan.
Puolustus katsoi, että Norrolle ja Ojalalle tilanne tuli täytenä yllätyksenä, eikä heiltä voida vaatia tekemään johtopäätöksiä lehtitietojen perusteella ja piispainkokouksen kannanottoon vedoten. Seurakunnasta ei myöskään ohjeistettu asiaa millään tavalla, eikä seurakunnasta ollut kukaan yhteydessä Norroon tai Ojalaan. Ainoastaan Ojala oli kaksi kertaa ottanut yhteyttä suoraan Tauno Tuomiseen (joka siis laati työvuorolistat ja oli tietoinen Sley:n pastorin virkakannasta) ja hänen kauttaan varmistanut asian.
Pirkko Ojala ei ollut myöskään vastuussa jumalanpalveluksen järjestämisestä, vaan kirkkolain mukaan se on seurakunnan vastuulla. Ojala oli ainoastaan saarnaajan kutsujana ja vastasi jumalanpalveluksen jälkeisestä juhlatilaisuudesta.
Vaikka Norro on kirkon pappi, hän ei ole ev.-lut. kirkon virassa, eikä kirkon palkkalistoilla vaan Sley:n. Norro ei ole Pohjanraidon esimies, eikä missään suhteessa voinut vaatia Pohjanraitoa poistumaan.
Näin ollen Norro ja Ojala eivät ole sellaisessa suhteessa Pohjanraitoon, jossa lakipykälän mukainen syrjintä voisi edes toteutua.
Kirkkolain mukaan vain seurakunta voi olla vastuussa jumalanpalveluksesta.
Puolustus katsoi todistajalausuntojen perusteella toteen näytetyksi, että Norro ei kehottanut Pohjanraitoa poistumaan ja että häntä ei savustettu ulos. Tätä ei syyttäjäkään riitauttanut.
Varatuomari Lehtinen (Norron asianajaja) kysyi, miten tässä voidaan olla eri asemassa kuin ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko, sillä voimassa olevan lain mukaan tasa-arvolaki ei ulotu edelleenkään kirkon uskonnonharjoitukseen.
(Tasa-arvolaki 2§
Lain soveltamisalan rajoitukset:
Tämän lain säännöksiä ei sovelleta:
1) evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan; eikä
2) perheenjäsenten välisiin taikka muihin yksityiselämän piiriin kuuluviin suhteisiin.)
Puolustus totesi myös, että kirkon tulisi selvittää asia ensin sisäisesti koska asia on ensisijaisesti opillinen, eikä juridinen kysymys.
Uutisointi
YLE uutisoi oikeudenkäynnin 9.1 klo 20.30 pääuutisissa. Norroa ja Pohjanraitoa oli haastateltu ennen oikeudenkäyntiä. Oikeustaloa sekä oikeussalia oli kuvattu. Uutisissa annettiin täysin väärä kuva asiasta. Ulkopuoliselle jäi kuva, että Norro olisi ajanut Pohjanraidon kirkosta. Uutisissa ei myös millään tapaa mainittu Pirkko Ojalaa, ja että hän on syytettynä toisen naisen syrjinnästä. Oikeudenkäynnissä asiasta muodostui tilanteesta täysin eri kuva. Itse saavuin oikeussaliin juuri kun oikeudenkäynti oli alkanut. Olin oikeudenkäynnin aikana ainoa ulkopuolinen tarkkailija.
Minun lisäkseni paikalla ei ollut muita kuin sellaisia, jotka itse osallistuivat oikeusprosessiin. Yhtään lehtimiestä tai median edustajaa ei ollut istumassa salissa. Hyvinkään Aamuposti uutisoi oikeudenkäynnin lauantai-aamuna 10.1.2009 otsikolla:
”Nyt hovioikeus ratkaisee onko naispapin syrjintä rikos”
Pyydän esirukouksia Arin ja hänen perheensä puolesta, että hän jaksaisi nykyisessä toimessaan uskollisesti jultistaa Herramme kristuksen veristä evankeliumia. Rukoilkaa myös rouva Pirkko Ojalan puolesta, joka joutui taisteluun sivustaseuraajana ja kutsuttuaan kirkkoherran pyynnöstä pastori Ari Norron saarnaamaan jumalanpalveluksessa ja näin oltuaan mukana tapahtumassa (!).
Nyt ei ole aika arkailuun, vaan "rohkaiskaa mielenne ja nostakaa päänne". Viedään evankeliumia, pidetään esillä koko Jumalan sana. Rauhallisesti ja hyvällä mielellä. Herramme tulee!
Raportti Ari Norron ja Pirkko Ojalan oikeudenkäynnistä 9.1.2009
Olin ainoana ulkopuolisena Kouvolan Hovioikeuden istunnossa 9.1.2009 klo 10.00 - 16.45, jossa käsiteltiin Hyvinkäällä 4.3.2007 tapahtunutta ns. ”syrjintätapausta”.
Oikeuskäsittelyn mukaan tapauksen kulku oli seuraava:
Eläkkeellä oleva Pirkko Ojala oli Sley:n (Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys) paikallisen osaston puheenjohtajana kutsunut pastori Ari Norron Sley:n juhlapyhän jumalanpalvelukseen. Sley:n juhlapyhää on vietetty Hyvinkäällä jo parikymmentä vuotta. Seurakunnassa oli yleisesti tiedossa, että Sley:n juhlapyhiin ei lähetetä naispappeja. Vs. kirkkoherra Tauno Tuominen oli pyytänyt Pirkko Ojalaa hoitamaan kutsun. Ari Norro oli saarnannut viimeksi Hyvinkäällä Sleyn kirkkopyhänä vuonna 2004.
Ari Norro lupautui pyydettynä tulemaan saarnaamaan. Häntä ei määrätty tehtävään, eikä hän saanut tehtävästä mitään korvausta Hyvinkään seurakunnalta.
Pirkko Ojala oli hyvissä ajoin syksyllä 2006 ottanut yhteyttä Ari Norroon ja varmistanut vs. kirkkoherra Tauno Tuomiselta, että toimitaan kuten ennenkin, eli että paikalle ei tule naispappia.
Samana syksynä julkaistiin piispainkokouksen selonteko, jossa otettiin kielteinen kanta työjärjestelyihin, jotka ottavat huomioon naispappeuden vastustajien toiveen palvella jumalanpalveluksessa ns. vanhan virkajärjestyksen mukaisesti. Tammikuussa (31.1.2007) ilmestyi lehtiartikkeli Hyvinkään Aamupostissa otsikolla: ”Naispappi tulossa avustajaksi Sley:n juhlapyhään”. Artikkelissa haastateltiin vs. kirkkoherra Tauno Tuomista. Lehtiartikkeli otti kantaa Sley:n juhlapyhään ja siihen, että seurakunta ei enää järjestele työvuoroja. Lehtiartikkelista jaettiin kopiot oikeudessa. Lehtiartikkelissa ei julkaistu työvuoroluetteloa eikä jumalanpalveluksen toimittavien henkilöiden nimiä.
Sekä Ari Norro että Pirkko Ojala olivat lukeneet artikkelin ja siitä hämmentyneenä Pirkko Ojala oli kahteen otteeseen keskustellut vs. kirkkoherra Tauno Tuomisen kanssa, joka laati pappien työvuorolistat, varmistaakseen, tuleeko maaliskuun jumalanpalvelukseen vain miespappeja. Asia oli Ojalan mielestä erittäin selvä. Tauno Tuominen ja syyttäjä vetosivat siihen, että Tuominen saattoi sekoittaa ”Pertin” (Pertti) ja ”Petran” (Petra Pohjanraito ja Pertti Niiranen molemmat pappeja Hyvinkäällä) tai Pirkko Ojala oli ehkä ymmärtänyt asian väärin. Pirkko Ojala taas sanoi, että kyllä hän entisen esimiehensä Pertin tuntee ja Tuominen oli nimenomaan puhunut Pertistä. Jumalanpalveluksessa avustavien pappien nimiä ei julkaistu missään lehdessä, eikä kirkollisissa ilmoituksissa. Työvuorolista ei myöskään ollut julkisesti luettavissa.
Pirkko Ojala oli Tuomisen ilmoituksen varassa, joka vastasi työvuorolistojen laatimisesta ja Norro Ojalan ilmoituksen varassa.
Pirkko Ojala ja Ari Norro uskoivat, että asia on kunnossa. Pirkko Ojala korosti, että juhlapyhä olisi järjestetty jossain muualla, mikäli olisi ollut tiedossa, että naispappi tulee toimittamaan jumalanpalvelusta. Tauno Tuominen (työlistojen tekijänä kappalaisen ominaisuudessa 10 v.) vahvisti itse kuulustelussa, että tiesi Sley:n virkakannan ja mitä se tarkoitti työlistassa.
Piispainkokouksen selontekoa oli käsitelty pappeinkokouksessa, mutta ei muissa seurakunnan hallintoelimissä.
Juhlapyhän jumalanpalvelukseen kaikki papit tulivat riittävän ajoissa n. 30-60 min. aikaisemmin, valmistelemaan jumalanpalvelusta. Pastori Petra Pohjanraito saapui sakastiin n. 15 min. ennen jumalanpalvelusta, kun työohjeet edellyttävät saapumista vähintään puoli tuntia aikaisemmin.
Ari Norro oli ilmoittanut, että hän ei voi olla toimittamassa jumalanpalvelusta naispapin kanssa, koska kokee sen vääräksi Raamatun mukaan. Tarkka keskustelun kulku ei selvinnyt, mutta kävi ilmi, että Norro oli tarjoutunut väistämään, eli luopumaan omasta palvelutehtävästään jumalanpalveluksessa. Kukaan ei kehottanut Petra Pohjanraitoa poistumaan. Kukaan ei ollut uhkaillut, käyttäytynyt uhkaavasti tai hyökkäävästi ja keskustelu oli ollut tiukka, mutta asiallinen, eikä kenestäkään sanottu mitään loukkaavaa. Kaiken tämän vahvistivat paikalla olleet todistajat. Asianajajat kysyivät tätä erikseen kaikilta kuultavilta. Petra Pohjanraito oli kuitenkin kokenut tilanteen loukkaavaksi ja ilmapiirin ahdistavaksi. Ilmapiiri oli tietenkin jännitteinen myös siksi, että jumalanpalvelus oli juuri alkamassa. Petra Pohjanraito sanoi vaatineensa Tauno Tuomista päättämään, miten toimitaan, mutta kun tämä ei heti päätöstä tehnyt, Pohjanraito poistui paikalta. Sekä todistajat, että asianosaiset korostivat tilanteen syntyneen täytenä yllätyksenä. Ainoastaan syyttäjä ja Pohjanraito esittivät, että lehtitietojen perusteella Ojalan ja Norron olisi tullut tietää, että paikalle saapuu nainen.
Toisin kuin YLE perjantaina 9.1. uutisoi, kukaan ei savustanut tai heittänyt Pohjanraitoa sakastista ulos, vaan hän lähti omasta aloitteestaan. Pohjanraitoa ei kielletty osallistumasta jumalanpalvelukseen. Tämän kaiken vahvistivat todistajat oikeussalissa. Syyttäjä ei riitauttanut tapahtumien kulkua.
Havaintoja:
Ojalan ja Tuomisen välinen keskustelu työvuorolistasta jäi ristiriitaiseksi. Ojala sanoi asian olleen täysin selvä. Tuominen vetosi väärinkäsitykseen.
Ristiriitaiseksi jäi, kysyttiinkö Tuomista sakastissa päättämään asiaa vai ei.
Kaikki muut muistivat asiat varsin hyvin, mutta Tuomisen oli vaikea muistaa, eikä hän kyennyt selkeästi esittämään tapahtumien kulkua.
Edes Petra Pohjanraito ei väittänyt, että häntä olisi vaadittu poistumaan, tai että häntä olisi uhkailtu tai sanallisesti loukattu. Hän koki ymmärrettävästi tilanteen ahdistavana ja ilmapiirin painostavana.
Oikeuskäsittely oli asiallista, ja eri näkökannat tulivat puolueettomasti esille. Puolustus oli nimennyt asiantuntijatodistajiksi kirkko-oikeuden dosentti Pekka Leinon ja työoikeuden professori Seppo Koskisen. Hovioikeus ei hyväksynyt heitä todistajiksi, vaan rajasi kuulustelun ainoastaan sakastin tapahtumiin.
Yhtään median edustajaa ei ollut koko oikeuskäsittelyn aikana paikalla.
Syyttäjän pääkohdat:
Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa määrätyn sakkorangaistuksen koventamista.
Hän vetosi voimakkaasti 2006 piispainkokouksen selontekoon ja tammikuun lehtikirjoitukseen, jonka perusteella Ojalan ja Norron olisi pitänyt tietää tilanne.
Hän yritti osoittaa, että Ojala ja Norro olivat tarkoituksella järjestäneet tällaisen tilanteen.
Hän totesi, että lupautumalla tulemaan Hyvinkään seurakuntaan, Norro itse rajoitti uskonnonvapauttaan ja hänen olisi tullut noudattaa seurakunnan käytäntöä. Syyttäjä vetosi siihen, että syrjintä oli toteutunut siten, että Pohjanraito koki sukupuolensa takia olevansa ei toivottu toimittamaan jumalanpalvelusta, vaikka hänet oli määrätty seurakunnan puolesta työtehtävään.
Syyttäjä korosti Pirkko Ojalan vastuuta tapahtuman järjestäjänä ja sanoi tämän syyllistyneen syrjintään. Tuomittavana hän piti myös sitä, että Ojala ei poistunut sakastista, vaan puolusti Ari Norroa. Tilanteessa oli syyttäjän mukaan syntynyt 2:1 tilanne, jossa Pohjanraidolle ei jäänyt vaihtoehtoja. Syyttäjä vetosi myös kirkolliskokouksen 1986 tekemän ponnen viimeiseen osaan, jossa todetaan: ”… vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.” Syyttäjän mukaan Ojala ja Norro eivät ole toimineet tämän mukaan.
Syyttäjä katsoi, että tässä tilanteessa kohtaavat kaksi perusoikeutta: ”uskonnonvapaus” ja ”tasa-arvo”. Koska Pohjanraito tuli loukatuksi ja Norro itse rajoitti uskonnonvapauttaan tulemalla Hyvinkään seurakunnan jumalanpalvelukseen, ”tasa-arvo” perusoikeutena menee edelle. Syyttäjä piti keskeisenä piispainkokouksen selontekoa.
(Kirkolliskokouksen ponsi vuodelta 1986 kokonaisuudessaan:
”Myös niillä kirkon jäsenillä ja
viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat
torjuvasti pappisviran avaamiseen
naisille, tulee edelleen olla kirkossamme
toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla
vihityksi ja nimitetyksi Suomen
evankelis-luterilaisen kirkon eri
virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja
viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa
siitä, että muutoksen aiheuttamat
vaikeudet pyritään voittamaan
keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon
ykseyttä varjellen.” )
Puolustuksen pääkohdat
Puolustus totesi, että kirkkolain mukaan piispainkokouksella ei ole toimivaltaa vuoden 2006 selonteon antamiseen, eikä se ole juridisesti pätevä.
Se on vain kannanotto (mielipide), jolla ei ole lainvoimaa. Se ei ole osa kirkkolakia eikä kirkkojärjestystä. Kannanottoa ei ole valmisteltu kirkkolain edellyttämän järjestyksen mukaan, eikä sitä ole hyväksytty kirkolliskokouksessa. Se on riitautettu ja sen oikeellisuudesta on tehty kantelu eduskunnan oikeusasiamiehelle.
Puolustus vetosi myös perustuslakiin, jonka mukaan ketään ei saa pakottaa vasten omaatuntoa osallistumaan jumalanpalveluksiin, ja siihen, että tasa-arvolakia ei sovelleta evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvään toimintaan.
Puolustus katsoi, että Norrolle ja Ojalalle tilanne tuli täytenä yllätyksenä, eikä heiltä voida vaatia tekemään johtopäätöksiä lehtitietojen perusteella ja piispainkokouksen kannanottoon vedoten. Seurakunnasta ei myöskään ohjeistettu asiaa millään tavalla, eikä seurakunnasta ollut kukaan yhteydessä Norroon tai Ojalaan. Ainoastaan Ojala oli kaksi kertaa ottanut yhteyttä suoraan Tauno Tuomiseen (joka siis laati työvuorolistat ja oli tietoinen Sley:n pastorin virkakannasta) ja hänen kauttaan varmistanut asian.
Pirkko Ojala ei ollut myöskään vastuussa jumalanpalveluksen järjestämisestä, vaan kirkkolain mukaan se on seurakunnan vastuulla. Ojala oli ainoastaan saarnaajan kutsujana ja vastasi jumalanpalveluksen jälkeisestä juhlatilaisuudesta.
Vaikka Norro on kirkon pappi, hän ei ole ev.-lut. kirkon virassa, eikä kirkon palkkalistoilla vaan Sley:n. Norro ei ole Pohjanraidon esimies, eikä missään suhteessa voinut vaatia Pohjanraitoa poistumaan.
Näin ollen Norro ja Ojala eivät ole sellaisessa suhteessa Pohjanraitoon, jossa lakipykälän mukainen syrjintä voisi edes toteutua.
Kirkkolain mukaan vain seurakunta voi olla vastuussa jumalanpalveluksesta.
Puolustus katsoi todistajalausuntojen perusteella toteen näytetyksi, että Norro ei kehottanut Pohjanraitoa poistumaan ja että häntä ei savustettu ulos. Tätä ei syyttäjäkään riitauttanut.
Varatuomari Lehtinen (Norron asianajaja) kysyi, miten tässä voidaan olla eri asemassa kuin ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko, sillä voimassa olevan lain mukaan tasa-arvolaki ei ulotu edelleenkään kirkon uskonnonharjoitukseen.
(Tasa-arvolaki 2§
Lain soveltamisalan rajoitukset:
Tämän lain säännöksiä ei sovelleta:
1) evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan; eikä
2) perheenjäsenten välisiin taikka muihin yksityiselämän piiriin kuuluviin suhteisiin.)
Puolustus totesi myös, että kirkon tulisi selvittää asia ensin sisäisesti koska asia on ensisijaisesti opillinen, eikä juridinen kysymys.
Uutisointi
YLE uutisoi oikeudenkäynnin 9.1 klo 20.30 pääuutisissa. Norroa ja Pohjanraitoa oli haastateltu ennen oikeudenkäyntiä. Oikeustaloa sekä oikeussalia oli kuvattu. Uutisissa annettiin täysin väärä kuva asiasta. Ulkopuoliselle jäi kuva, että Norro olisi ajanut Pohjanraidon kirkosta. Uutisissa ei myös millään tapaa mainittu Pirkko Ojalaa, ja että hän on syytettynä toisen naisen syrjinnästä. Oikeudenkäynnissä asiasta muodostui tilanteesta täysin eri kuva. Itse saavuin oikeussaliin juuri kun oikeudenkäynti oli alkanut. Olin oikeudenkäynnin aikana ainoa ulkopuolinen tarkkailija.
Minun lisäkseni paikalla ei ollut muita kuin sellaisia, jotka itse osallistuivat oikeusprosessiin. Yhtään lehtimiestä tai median edustajaa ei ollut istumassa salissa. Hyvinkään Aamuposti uutisoi oikeudenkäynnin lauantai-aamuna 10.1.2009 otsikolla:
”Nyt hovioikeus ratkaisee onko naispapin syrjintä rikos”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)