Miksi uskon, mistä tiedän että uskoni riittää, ja mikä on tae taivaaseen pääsemisestä? Jokaisella kristillisellä ryhmällä on näihin omat vastauksensa. Tässä tarjoan pohdittavaa luterilaisesta perspektiivistä.
Millä mittapuulla on mitattava taivaaseen pääseminen? Kelpaako käyttäymismallit (ei meikkiä tai kyllä meikkiä, ei sitä tai kyllä tätä, ei eitä tai kyllä kyllää, ole kiltti ole, syntinen jne)? Onko sittenkin etsittävää ihmiskäskyjä varmempaa perustusta, eli miten olisi kymmenen käskyn täyttäminen? Kun sekään ei onnistu niin mikä sitten. Otetaanko matalalla rimalla vai korkealla rimalla eli riittääkö ulkoinen täyttäminen vai vaaditaanko myös sydämen hurskautta eli vilpistelemätöntä ja horjumatonta ja puhtaasta rakkaudesta lähtevää halua tehdä oikein? Käytöstavoista ja elämästä ei voi vetää lopullisia tuomioita, sen ymmärtää jokainen.
Pitäisikö sitten etsiä kokemuksesta? Jos henkilö on kokenut hengellisen murroksen, nimitettäköön sitä uskoon tulemiseksi, armon kirkastumiseksi, uudestisyntymiseksi, parannuksen tekemiseksi tai miksi tahansa, riittääkö varmuus? Onko kokemus aito, Jumalan synnyttämä, vai oliko sittenkin tilaisuuden vakuuttavuus tai puhujan karismaattisuus se ratkaiseva tekijä kokemuksen syntymiseen? Tai oma halu vain "sanoa kokeneensa" koska tietää että näiden ihanien ihmisten yhteyteen pääsee kun sanoo kokeneensa jotakin hyvää?
Olen ajatellut itse lähinnä näin: jos henkilö uskoo kristuksen tuomaan pelastukseen niin kyllä hän varmasti pääsee taivaaseen! Jeesus teki tien yksinkertaiseksi, kun hän sanoi, "Joka sen (evankeliumin) uskoo ja kastetaan, se pelastuu..." (Mark. 16:16). Kaste on Jumalan erehtymätön teko, joka on hänen kirjanpidossaan tallessa vaikka ihminen itse olisikin joskus luopunut kasteen armoliitosta. Uskon kautta hän pääsee takaisin liittoon ja "seurakunnan on hänelle annettava synninpäästö" kuten sen Augsburgin tunnustus sanoo. Usko ei ole kokemus, vaan se on luottamista Jumalan pelastustekoihin. Se ei ole tapojen noudattamista tai lain käskyihin turvautumista, vaan armoa, joka antaa anteeksi, kun ihminen (kuitenkin) epäonnistuu hyvyysyrityksissään.
Siunausta elämääsi toivoo Vesa
lauantai 22. helmikuuta 2014
sunnuntai 9. helmikuuta 2014
Rauhansanalaisuus pähkinänkuoressa
Lestadiolainen herätys alkoi Ruotsin ja Suomen Lapissa 1840-luvulla Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadiuksen saarnatuolin ympärillä. Kolmessa vuosikymmenessä herätys oli saavuttanut Etelä-Suomen ja Pohjois-Amerikan leviten talosta taloon. Lestadiolaisuus oli osa yhteispohjoismaista herätysliikehdintää, joka oli käynnissä suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa lähes kaikkialla. Samanaikaisista herätyksistä tunnettuja ovat mm. vanhimpana rukoilevaisuus, sitten herännäisyys ja evankelisuus. Kaikkia näitä yhdisti yhteinen alkuaikojen laulukirja Siionin Virret, joka oli Jalasjärven kappalainen Elias Laguksen (1741-1819) suomentama ruotsinkielisestä herrnhutilaisten laulukirjasta Zions Sånger. Lagus julkaisi laulukirjan vuonna 1790 nimellä ”Sionin virret, Ruotsista Suomexi käätyt”. 1800-luvun loppuun mennessä tätä laulukirjaa tiedetään julkaistun ainakin 18 painosta, niistä kolme lestadiolaisten toimesta 1880- ja 1890-luvuilla (Timo Holma, 2005, STI).
Lestadiolaisuus laajeni nopeasti moneen suuntaan. Tämä aiheutti kirjavuutta lestadiolaiseen liikkeeseen. Liike säilyi yhtenäisenä lähes 1800-luvun loppuun, tosin jo katekeetta Juhani Raattamaan viimeisenä elinvuosikymmenenä (1890-luku) yhtenäisyyteen tuli vakavia säröjä. Yhtenäinen lestadiolaisuus jäi 1800-luvun puolelle, kun 1900-luvulle tultaessa ja sen alkuvuosikymmeninä lestadiolaisuus jakaantui kolmeen haaraan esikoisiin, uusheräykseen ja vanhoillisiin. Rauhansanalaisuus on ns. vanhoillislestadiolaisuuden haarautumisen seurausta vuodelta 1934.
Levinneisyys
Rauhansanalaisuuden kannatusalueet sijoittuvat Tornionlaakson molemmin puolin, Länsi-Lappiin ja Rovaniemelle. Oulunseutu ja Pohjois-Pohjanmaan rannikko sekä Keskipohjanmaa ovat liikkeen keskeisiä alueita. Oma , ja tänä päivänä väkimäärältään suurin, keskittymänsä on ruotsinkielinen rannikko Kokkolan ja Pietarsaaren kohdilla sekä hieman sisämaahan. Tällä alueella 1934 hajaantumista ei tapahtunut. Ruotsinkielinen lestadiolaisuus jatkoi yhtenäisenä ja yhdessä suomenkielisen lestadiolaisuuden pikkuesikoisuuden eli ns.rauhansanalaisen suunnan kanssa. Helsingissä on rauhansanalaisuutta ollut vuodesta 1934 lähtien. Yhteydet Pohjois-Amerikan rauhansanalaisen kirkkokunnan (ALC) kanssa ovat jatkuneet tiiviinä.
Rauhansanalaisuutta on Suomessa suomen- ja ruotsinkieliset yhteen lukien vajaat 7000 henkeä, josta ruotsinkieliset muodostavat n. 5000 henkeä. Lisäksi Norjassa Alta-Kokelv seuduilla on muutama seurakunta. Rauhan Sana-lehdellä on 2200 (v. 2007) tilaajaa ja Sions Missionstidningillä n. 2379 (v. 2012).
Toiminta
Rauhansanalaisuus on historiansa tähden järjestäytynyt hyvin epämuodollisesti. Sillä ei ole keskusyhdistystä eikä mitään kattorakennetta, joka hallitsisi rukoushuoneita. Rukoushuoneet haluavat säilyttää itsenäisyytensä.
Perustoiminta tapahtuu ”rukoushuoneiden” yhteydessä. Rukoushuoneeseen kokoontuvaa yhteisöä kutsutaan seurakunnaksi.
Rauhan Sana-, Zions Missionstidning- ja vuosittaisen Pohjolan Joulu-lehden lisäksi LYRS ja LFF harjoittavat pienimuotoista kirja- ja äänitekustannustointa. Myydyin julkaisu on ollut vuodesta toiseen Sions Sånger-laulukirja.
Perusjulistus
Rauhansanalaisessa evankeliumin julistuksessa korostuu synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, jossa jokainen katuva saa omistaa syntien anteeksiantamuksen. Rauhansanalaisuus on omantunnon kristillisyyttä, jossa uskovia kehotetaan elämään kuuliaisena Jumalan sanan ohjaamalle omantunnon äänelle. Toinen uskova ei ole toisen yläpuolella, ”olemme kaikki veljiä ja sisaria”. Jumalan sanan auktoriteetti ulottuu yli yksityisen kristityn ja seurakunnan. Usein kuullaan kehoitus, että Raamattu on julistettava ”kokonaisena Jumalan sanana”. Laki ja evankeliumi ovat kumpikin Jumalan sanaa.
Rauhansanalaisuuden kristinoppi lapsi- ja nuorisotyössä on Lutherin Vähä katekismus. Saarnaajat käyttävät lisäksi Isoa katekismusta. Luterilaiset tunnustuskirjatkaan eivät ole kokonaan tuntemattomat. Se löytyy monien saarnamiesten hyllystä.
Julistajina toimivat maallikkosaarnaajat sekä papit. Myös seurakuntalainen, nainen tai mies, nuori tai vanha, saa todistaa, selittää sanaa ja antaa kehotuksia ”penkin päädystä”. Yleensä maallikkosaarnaajat ”kutsutaan” virkaan seurakunnan yhteisen kokouksen toimesta. Tosin saarnaajaksi tulemisessa on kautta aikain ollut kirjontaa, ei ole ollut vain yhtä ainoaa tapaa. Ensimmäiset saarnamiehet kutsui Laestadius Kaaresuvannon seurakunnan paimenena.
Suhde kirkkoon
Rauhansanalaisten suhde kirkkoon kaksitahoinen. Toisaalta ”isien kirkossa” tahdotaan olla jäseninä ja sen harjoittama diakonia- ja lähetystyö nähdään tarpeellisena, mutta toisaalta sen toimintaan ei olla kaikessa halukkaita liittymään. Kirkosta eroamista on tapahtunut paikoittain. Muutaman hyvän uudistuksen rinnalla kirkon monet uudistukset nähdään Raamatusta luopumisena, eikä niissä tahdota seurata kirkon esimerkkiä. Monia huolestuttaa kirkon johdon kova asenne sanaan pitäytyviä herätysliikekristittyjä ja pappeja kohtaan. Ruotsinkieliset lähettivät vuonna 2007 Oulun ja Porvoon tuomiokapituleille kirjeen, jossa he sanoivat naispappeuspäätöksen olleen liberaaliteologian aiheuttama epäraamatullinen päätös, josta kirkkoa kutsutaan ”todelliseen parannukseen ja palaamaan Kristuksen antamalle perustalle”. Samalla he ilmaisivat tukensa perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyville papeille ja maallikoille ja edellyttivät kirkon antavan heille tilaa. Myös suomenkielinen puhujainkokous on lausunut kielteisen, ”ei voi tunnustaa”, kantansa naispappeuteen heti naispappeuden toteuduttua vuonna 1986. Mukana oli suuri joukko maallikoita ja pappeja. Naispappeuden lisäksi suuri huoli on kirkon johdon kääntyminen homoseksuaalisuuden harjoittamisen hyväksymisen suuntaan. Kirkon homopäätöstä ei ole hyväksytty missään rukoushuoneessa tai yhdistyksessä. Rauhansanalaisuudessa katsotaan, että kirkkoa hajottaa jokainen sanasta luopuminen.
Rauhansanalaiset haluavat rukoilla kirkon puolesta ja haluavat tukea kaikkia sen Jumalan sanalle uskollisia työntekijöitä. Kriittisyydessäkin halutaan olla Kristuksen rakkaudessa ja totuudessa rakastavia.
Tule mukaan toimintaan!
Ota yhteyttä ja tule Jumalan sanan kuuloon. Ovet ovat kaikille, jotka janoavat elämäänsä Jumalan sanan opetusta ja evankeliumin saarnaa. Emme vaadi uusia parannuksia, jos olet kristitty, saat tulla mukaan ja uskoa Kristukseen yhdessä meidän kanssamme. Jos olet tuhlaajapojan tai tuhlaajatyttären teillä, niin tule rohkeasti juttelemaan uskon asioista. Me rukoilemme kanssasi elämääsi Pyhän Hengen johdatusta ja jos sinä haluat kuulla evankeliumin synninpäästön sanoissa, me tahdomme Jumalan johdatuksessa siinäkin palvella. Meidän kanssamme ei tarvitse olla pyhimys, tule sellaisena kuin olet, viisaana tai tyhmänä – mekin olemme viisaita ja tyhmiä Kristuksessa. Ensimmäiset lestadiolaiset saarnamiehet olivat kylän entisiä tunnettuja juoppoja, jotka saivat parannuksen armon!
Vesa Pöyhtäri,
pastori, LFF
044-2175 410
vpoyhtari@hotmail.com
Lestadiolaisuus laajeni nopeasti moneen suuntaan. Tämä aiheutti kirjavuutta lestadiolaiseen liikkeeseen. Liike säilyi yhtenäisenä lähes 1800-luvun loppuun, tosin jo katekeetta Juhani Raattamaan viimeisenä elinvuosikymmenenä (1890-luku) yhtenäisyyteen tuli vakavia säröjä. Yhtenäinen lestadiolaisuus jäi 1800-luvun puolelle, kun 1900-luvulle tultaessa ja sen alkuvuosikymmeninä lestadiolaisuus jakaantui kolmeen haaraan esikoisiin, uusheräykseen ja vanhoillisiin. Rauhansanalaisuus on ns. vanhoillislestadiolaisuuden haarautumisen seurausta vuodelta 1934.
Levinneisyys
Rauhansanalaisuuden kannatusalueet sijoittuvat Tornionlaakson molemmin puolin, Länsi-Lappiin ja Rovaniemelle. Oulunseutu ja Pohjois-Pohjanmaan rannikko sekä Keskipohjanmaa ovat liikkeen keskeisiä alueita. Oma , ja tänä päivänä väkimäärältään suurin, keskittymänsä on ruotsinkielinen rannikko Kokkolan ja Pietarsaaren kohdilla sekä hieman sisämaahan. Tällä alueella 1934 hajaantumista ei tapahtunut. Ruotsinkielinen lestadiolaisuus jatkoi yhtenäisenä ja yhdessä suomenkielisen lestadiolaisuuden pikkuesikoisuuden eli ns.rauhansanalaisen suunnan kanssa. Helsingissä on rauhansanalaisuutta ollut vuodesta 1934 lähtien. Yhteydet Pohjois-Amerikan rauhansanalaisen kirkkokunnan (ALC) kanssa ovat jatkuneet tiiviinä.
Rauhansanalaisuutta on Suomessa suomen- ja ruotsinkieliset yhteen lukien vajaat 7000 henkeä, josta ruotsinkieliset muodostavat n. 5000 henkeä. Lisäksi Norjassa Alta-Kokelv seuduilla on muutama seurakunta. Rauhan Sana-lehdellä on 2200 (v. 2007) tilaajaa ja Sions Missionstidningillä n. 2379 (v. 2012).
Toiminta
Rauhansanalaisuus on historiansa tähden järjestäytynyt hyvin epämuodollisesti. Sillä ei ole keskusyhdistystä eikä mitään kattorakennetta, joka hallitsisi rukoushuoneita. Rukoushuoneet haluavat säilyttää itsenäisyytensä.
Perustoiminta tapahtuu ”rukoushuoneiden” yhteydessä. Rukoushuoneeseen kokoontuvaa yhteisöä kutsutaan seurakunnaksi.
Rauhan Sana-, Zions Missionstidning- ja vuosittaisen Pohjolan Joulu-lehden lisäksi LYRS ja LFF harjoittavat pienimuotoista kirja- ja äänitekustannustointa. Myydyin julkaisu on ollut vuodesta toiseen Sions Sånger-laulukirja.
Perusjulistus
Rauhansanalaisessa evankeliumin julistuksessa korostuu synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, jossa jokainen katuva saa omistaa syntien anteeksiantamuksen. Rauhansanalaisuus on omantunnon kristillisyyttä, jossa uskovia kehotetaan elämään kuuliaisena Jumalan sanan ohjaamalle omantunnon äänelle. Toinen uskova ei ole toisen yläpuolella, ”olemme kaikki veljiä ja sisaria”. Jumalan sanan auktoriteetti ulottuu yli yksityisen kristityn ja seurakunnan. Usein kuullaan kehoitus, että Raamattu on julistettava ”kokonaisena Jumalan sanana”. Laki ja evankeliumi ovat kumpikin Jumalan sanaa.
Rauhansanalaisuuden kristinoppi lapsi- ja nuorisotyössä on Lutherin Vähä katekismus. Saarnaajat käyttävät lisäksi Isoa katekismusta. Luterilaiset tunnustuskirjatkaan eivät ole kokonaan tuntemattomat. Se löytyy monien saarnamiesten hyllystä.
Julistajina toimivat maallikkosaarnaajat sekä papit. Myös seurakuntalainen, nainen tai mies, nuori tai vanha, saa todistaa, selittää sanaa ja antaa kehotuksia ”penkin päädystä”. Yleensä maallikkosaarnaajat ”kutsutaan” virkaan seurakunnan yhteisen kokouksen toimesta. Tosin saarnaajaksi tulemisessa on kautta aikain ollut kirjontaa, ei ole ollut vain yhtä ainoaa tapaa. Ensimmäiset saarnamiehet kutsui Laestadius Kaaresuvannon seurakunnan paimenena.
Suhde kirkkoon
Rauhansanalaisten suhde kirkkoon kaksitahoinen. Toisaalta ”isien kirkossa” tahdotaan olla jäseninä ja sen harjoittama diakonia- ja lähetystyö nähdään tarpeellisena, mutta toisaalta sen toimintaan ei olla kaikessa halukkaita liittymään. Kirkosta eroamista on tapahtunut paikoittain. Muutaman hyvän uudistuksen rinnalla kirkon monet uudistukset nähdään Raamatusta luopumisena, eikä niissä tahdota seurata kirkon esimerkkiä. Monia huolestuttaa kirkon johdon kova asenne sanaan pitäytyviä herätysliikekristittyjä ja pappeja kohtaan. Ruotsinkieliset lähettivät vuonna 2007 Oulun ja Porvoon tuomiokapituleille kirjeen, jossa he sanoivat naispappeuspäätöksen olleen liberaaliteologian aiheuttama epäraamatullinen päätös, josta kirkkoa kutsutaan ”todelliseen parannukseen ja palaamaan Kristuksen antamalle perustalle”. Samalla he ilmaisivat tukensa perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyville papeille ja maallikoille ja edellyttivät kirkon antavan heille tilaa. Myös suomenkielinen puhujainkokous on lausunut kielteisen, ”ei voi tunnustaa”, kantansa naispappeuteen heti naispappeuden toteuduttua vuonna 1986. Mukana oli suuri joukko maallikoita ja pappeja. Naispappeuden lisäksi suuri huoli on kirkon johdon kääntyminen homoseksuaalisuuden harjoittamisen hyväksymisen suuntaan. Kirkon homopäätöstä ei ole hyväksytty missään rukoushuoneessa tai yhdistyksessä. Rauhansanalaisuudessa katsotaan, että kirkkoa hajottaa jokainen sanasta luopuminen.
Rauhansanalaiset haluavat rukoilla kirkon puolesta ja haluavat tukea kaikkia sen Jumalan sanalle uskollisia työntekijöitä. Kriittisyydessäkin halutaan olla Kristuksen rakkaudessa ja totuudessa rakastavia.
Tule mukaan toimintaan!
Ota yhteyttä ja tule Jumalan sanan kuuloon. Ovet ovat kaikille, jotka janoavat elämäänsä Jumalan sanan opetusta ja evankeliumin saarnaa. Emme vaadi uusia parannuksia, jos olet kristitty, saat tulla mukaan ja uskoa Kristukseen yhdessä meidän kanssamme. Jos olet tuhlaajapojan tai tuhlaajatyttären teillä, niin tule rohkeasti juttelemaan uskon asioista. Me rukoilemme kanssasi elämääsi Pyhän Hengen johdatusta ja jos sinä haluat kuulla evankeliumin synninpäästön sanoissa, me tahdomme Jumalan johdatuksessa siinäkin palvella. Meidän kanssamme ei tarvitse olla pyhimys, tule sellaisena kuin olet, viisaana tai tyhmänä – mekin olemme viisaita ja tyhmiä Kristuksessa. Ensimmäiset lestadiolaiset saarnamiehet olivat kylän entisiä tunnettuja juoppoja, jotka saivat parannuksen armon!
Vesa Pöyhtäri,
pastori, LFF
044-2175 410
vpoyhtari@hotmail.com
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)