Hiihtolomalla olen löytänyt uuden vanhan harrastuksen - metsähiihto. Ostin virolaiset metsäsukset, 2,5 m pitkät ja kompassin. Olen tehnyt jo kaksi metsäreissua ja molemmilla matkoilla on ollut ohjelmassa mukana se (ehkä) tärkein eli tulistelu nuotiolla ja teen nauttiminen.
Kompassin lisäksi olisi myös kartta poikaa. Sen tulin tänään huomaamaan, kun otin internetin lasilta suunnan kompassiin ja luotin, että nyt osaa metsän läpi kotiin. Karita ajoi minut autolla n. 7 kilometrin päähän kotoa ja välissä pelkkää metsää. Alkumatka meni hyvin. Sai nauttia luonnon monimutoisesta taitelusta. Seurasin pikku puron rantamia ja ihailin metsää. Jonkun kilometrin jälkeen tein tulet ja otin vähän eväitä. Sitten jatkoin matkaa. Ongelmaksi tuli loppupeleissä se, että kartan tuki puuttui. Pelkkä kompassi ei tahdo riittää ympäristössä, jossa on tiheä metsä. Koko ajan joutuu väistelemään puita ja huomaamatta latu kiertyy takaisin. Lopulta ei enää luota kompassiinkaan, kun sitä pitäisi ihan koko ajan katsoa. Alkaa uskomaan enemmän omaa tuntumaa oikeasta suunnasta kuin kompassin osoittamaa suuntaa. Pakko oli palata kompassiin, kun huomasi kiertäneensä omille jäljille takaisin.
Onneksi löysin lopulta sivistyksen luo ampuma-alueen kautta. Totesin siinä Karitan kyydissä istuessa, että itse asiassa viimeisen vaiheen harhailu oli tuossa ihan kodin lähellä. Kun olisi vielä jaksanut painaa päin ryteikköä puoli kilometriä, niin sen takaa olisi avautuneet tutut maisemat ja valmiit ladut.
Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme... Luota kompassiin ja pidä kartta mukana! Oma perstuntumasi vie harhaan.
