Video Lutherista
keskiviikko 30. kesäkuuta 2010
tiistai 29. kesäkuuta 2010
Karismaattisuuden harhat
Risto Soramies luterilainen pappi ja pitkän linjan lähetystyöntekijä. Hän on erityisesti perehtynyt karismaattisen liikkeen perusopetukseen. Soramies on työskennellyt myös Suomen Teologisessa Instituutissa. Kirjoitus on julkaistu Perusta-lehdessä 2001 (?).
”SE JYRÄÄ MEITIN”
(Tuntematon Sotilas)
Huomioita karismaattisen liikkeen vaikutuksesta
Miten on mahdollista, että kun kirkot täyttävä suomalainen saarnaaja kertoo, että hänen kokouksissaan on ilmestynyt kultahippuja ihmisten iholle ja kirkon lattialle, hänet otetaan vakavasti? Miten on mahdollista, että kun Rodney Howard-Brown opettaa Raamattu kädessään aivan Raamatun vastaisia ja puhuu muutenkin sellaista palturia, jonka jokainen kuulija voi tietää palturiksi, ei yleisössä olleet pari sataa pastoria huomaa asiassa mitään epäilyttävää, vaan seuraavat hänen kutsuaan esiintymislavalle, missä hän sitten kaataa pastorit puhaltamalla tai huutamalla heille ”Fire!”? Miksi ei koko yleisö protestoi ja pilkkaa moista huijaria? Miten on mahdollista, että kun Benny Hinn mainostaa Jeesuksen ilmestyvän fyysisesti hänen rinnalleen esiintymislavalle ”lähikuukausina”, hänet kuitenkin kutsutaan Helsingin jäähalliin puhumaan? Miten on mahdollista, että jos arvostelee kiljumista, hekotusta, ryömimistä, kasoissa makaamista ja ”juopumista”, saa varoituksia Pyhän Hengen murehduttamisesta? Miksi ei huuhaata tunneta huuhaaksi, vaan luullaan Pyhän Hengen työksi, Hengen, jota Jeesus kutsui Totuuden Hengeksi? Miten tähän on voitu tulla? Olen yrittänyt selvittää tätä itselleni ja joskus toisillekin. Tässä joitakin ajatuksia yritysteni hedelminä.
Karismaattisen liikkeen pääharha
Olen tullut vakaumukseen, että syynä on karismaattisuuden ytimessä oleva harha, painopisteen siirtymä koko kristillisyydennäkemyksessä. Tämä harha on vähitellen vallannut kristillisessä kentässä alaa niidenkin keskuudessa, jotka eivät lue itseään karismaattiseen liikkeeseen. Karismaattisen liikkeen tietyt perusopetukset ovat tulleet vähitellen herätyskristillisen kansan yhteiseksi omaisuudeksi, varsinkin siellä, missä ei kuuluta hengellisesti vakiintuneeseen yhteisöön.
Viime vuosisadan alussa syntynyt helluntailaisliike yhdisti useita teologisia suuntia. Sen opin olemuksen voisi ilmaista kuitenkin yksinkertaisesti: se uskoi Pyhän Hengen varsinaisen työn ilmenevän yksilön ja seurakunnan elämässä ennen kaikkea näkyvinä merkkeinä ja ihmeenomaisina ”armolahjoina”. Uskottiin lisäksi, että Pyhä Henki palautti alkukirkon voiman viimeisten päivien kristityille. Helluntailaiset historioitsijat Burgess ja McGee esittävät asian juuri tähän tapaan laajassa teoksessaan ”Dictionary of Pentacostal and Charismatic Movements” (9. painos, Grand Rapids, 1996) . Juuri tässä on helluntailaisuuden ja karismaattisuuden yhteinen tekijä ja niiden harha. Harha ei näytä kovin dramaattiselta, mutta se on tehokkaasti vienyt alaa siltä Pyhän Hengen työn ymmärrykseltä, jonka tunnemme Jeesuksen omista sanoista esimerkiksi Johanneksen evankeliumin 16. luvussa: ”Hän kirkastaa minut…” Hengen työtä ei enää assosioida evankeliumiin syntisen vanhurskauttamisesta.
Pitkä kehitys
Helluntailaisuus kulki pitkään omia teitään, kunnes siitä ja sen rinnalle syntyi ns. karismaattinen liike n. 1960. Kysymyksessä on kaikesta erilaisuudesta huolimatta sama liike, kuten liikkeen sisälläkin yleensä ajatellaan. Liikkeen kehityksessä 1900-luvun alusta meidän päiviimme voi nähdä kolme trendiä, jotka ovat vaikuttaneet vaihtelevasti, mutta jatkuvasti karismaattisuuden esiintymiseen:
1. Oletetusta Hengen työstä todistavien ilmiöiden, manifestaatioiden voimistuminen.
2. Liikkeen ”hovikelpoistuminen”
3. Jumalan Sanan korrektiivi
Ensimmäinen trendi koskee erityisesti paria viimevuosikymmentä. Jo ns. Azusa-kadun herätyksessä Los Angelesissa (1906), mistä helluntailaisuuden katsotaan alkaneen, oli hyvin voimakkaita ”manifestaatioita”. Kuitenkin kymmenien vuosien vaisumpien aikojen jälkeen on manifestaatioiden normitaso, se mitä pidetään hyväksyttävänä ja tavoittelemisen arvoisena, tullut 1960-luvulta lähtien vähitellen hurjemmaksi. Tyypillistä on Toronton liikkeen johtavan pastorin John Arnottin toteamus muutaman vuoden takaa: ”Jos olisimme vuosi sitten nähneet tällaisia ilmiöitä kuin nyt, tiedän, että olisin pannut niille silloin lopun.”
Alkuvuosikymmeninä helluntailaisuus/karismaattinen liike kuului kristikunnan omituisuuksiin ja pysyi melko lailla omana, rajattuna ryhmänään. Muissa kirkkokunnissa vieroksuttiin ja jopa halveksittiin helluntailaisuuden ”hihhulimaista” menoa. Mutta 1960-luvulta lähtien karismaattinen liike sai uudenlaista arvostusta, kun sitä alkoivat edistää jotkut ”kunnioitettujen” kirkkokuntien teologit. Se on sittemmin levinnyt melkein kaikkiin kirkkokuntiin ja tullut todellakin hovikelpoiseksi. Kielillä puhuminen ja muut ns. karismat olivat melkeinpä jo hienoja. Helluntailaisuus oli aivan kuin kesytetty ja siistitty sopimaan muihinkin kirkkokuntiin.
Koko kehityksen ajan on karismaattisessa liikkeessä tietenkin luettu Raamattua, joten Jumalan Sana on vaikuttanut korrektiivina myös sen keskuudessa, kuten kristillisyydessä muutenkin. Siksipä liikkeen sisällä on tapahtunut ääri-ilmiöiden kritiikkiä ja torjumista. Suomessakin helluntailaisuus on varsin kunnioitettavasti kritisoinut ns. restauraatio-teologiaa, torontolaisuutta ja ylistysliikettä. Tämä on tehty tavalla, joka ei tunnu olevan luterilaisille tahoille mahdollista.
Karismaattisen ajattelun hiljainen leviäminen liikkeen ulkopuolelle
Karismaattisen liikkeen lähtökohta on siis yllä mainitsemani erehdys Pyhän Hengen työn varsinaisesta painopisteestä. Uskotaan, että missä Hän toimii, tapahtuu jotain ulkonaisestikin ihmeellistä. Jollei tapahdu, pidetään yksityisen kristityn ja seurakunnan uskoa vajavaisena, se ei ole ”Hengellä täytettyä”. Raamatullisesti katsoen ja esim. luterilaisittain ymmärtäen Pyhän Hengen työ tapahtuu ennen kaikkea lain ja evankeliumin saarnan ja sakramenttien puitteissa ja sen ”tulos” on syntisten kääntyminen synneistään, usko Kristukseen ja siten syntien anteeksisaamiseen, uskossa pysyminen, kiusauksissa kestäminen, ristin kantaminen. Pyhän Hengen työn keskipiste on Ristiinnaulitun Kristuksen kirkastaminen ja varsinainen ihme on, että Aadamin lapsi alkaa uskoa Kristukseen. Kristuksen ristiä ei karismaattisuudessa tietenkään kielletä, mutta sitä pidetään joko itsestäänselvyytenä tai vain edellytyksenä todellisempaan, hengellisempään kristillisyyteen. Evankelinen usko, jonka sisältö on syntien anteeksisaaminen, lahjavanhurskaus ja jokapäiväinen kilvoittelu ristin alla, kuuluu tällaisen karismaattisuuden koordinaatistossa hengellisen elämän alkeisiin, joista on päästävä pidemmälle.
Karismaattisen liikkeen peruserehdyksen vaikutus on, että yhä suuremmat joukot on saatu uskomaan, että todellinen, tavoiteltava kristillisyys on kokemusta ihmeistä ja merkeistä. Tämä näkyy niissäkin kristillisissä piireissä, joissa itse olen kotona. Yleistä on esimerkiksi, että Pyhän Hengen toiminnalla ymmärretään ilman muuta ns. karismaattisia ilmiöitä. Kysymykseen ”Esiintyykö teillä Pyhän Hengen työtä?” ei odoteta vastausta: ”Kyllä, meillä ihmiset uskovat syntinsä anteeksi.” Ajatus menee ilman muuta ”armolahjoihin”, kokemuksiin ja ilmiöihin. Näin on syntynyt ilmapiiri, jossa mielellään otetaan vastaan Pyhän Hengen työnä kaikkea, mikä tuntuu voimakkaasti ja on ihmeenomaista tai dramaattista. Nyt hurjimmatkin ilmiöt, joita vielä 1960-luvun fiksut karismaatikot eivät olisi voineet kuvitellakaan hyväksyvänsä, otetaan villillä innolla vastaan kristikunnan joka suunnalla. Ei enää kysytä, mitä Raamattu sanoo. Korkeintaan haetaan jonkinlaista, edes ohutta raamatullista perustetta kaatumisille, karjumisille, röhkimisille jne. Luterilaisetkin ovat kaatuneet jo pitkään. Suuri osa aktiivista kristikansaa mieltää Pyhän Hengen työn juuri tällaisina ilmiöinä. Katumusta ei tarvita, kunhan vain kaadutaan. Parannusta ei vaadita, kunhan vain parannutaan. Oikean opin ei ole väliä, kunhan vain tunnetaan ihania tunteita ja ”voimaa”.
Selvennykseksi:
Raamatullinen kristinusko on sanan varsinaisessa mielessä tietenkin karismaattista, sillä niin uskomme kuin leiviskämme ja eri kykymme, kuin näitä edeltävä Sana ja sen saarna, sakramentit ja seurakunta ovat varsinaisia karismoja, Jeesuksesta Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä puhumattakaan. Pidän myös pikkukarismoja (oma termini) mahdollisina (nimittäin kykyä parantaa sairaita ja puhua kielillä, profetoida jne.). Jotkut paljon arvostamat ystäväni harjoittavat niitä ja ovat saaneet niistä siunausta. Rukoilen itsekin Jumalalta parantumista, jos joku läheiseni on tai itse olen sairas. Useimmiten Jumala on antanut konkreettisen vastauksen, joskin se on yleensä merkinnyt käymistä lääkekaapilla tai lääkärillä ja vuodelepoa ja joskus jopa leikkausta. Joskus olemme saaneet myös ”pikavastauksia”. Onnellinen olen ollut molemmista. Mutta olen ollut läheisten hautajaisissakin. Minulla on myös uskonystäviä, jotka pitävät näitä popularisoituja karismoja vain apostolien aikaan kuuluvina. Kummankaan asenteen suhteen minulla ei ole vaikeuksia: pysykööt uskossaan, kunhan uskovat Ristiinnaulittuun ja kunhan eivät anna kysymykselle ”karismoista” keskeistä sijaa.
Miten suhtautua?
Karismaattisen liikehdinnän paikallisiin ilmiöihin (Toronto, Brompton, Pensacola, Nokia jne.) voi suhtautua eri tavoin. Niitä voi verrata omankin kirkkohistoriamme herätyksiin, joihin on liittynyt kummallisuuksia ja epäkypsää toimintaa ja opetusta, vaikka ydin on ollut oikea, kuten ajan myötä on osoittautunut. On totta, että monet omatkin ”todistukseni” ja hengelliset puheeni 1960-luvulta herättäisivät tänään hilpeyttä tai kauhistusta, riippuen siitä miten vakavasti niihin suhtaudun. Rauhallinen pitkämielisyys, esirukous ja veljellinen ja isällinen tuki ovat tietenkin kultaa. Näin arvioi esim. ystäväni ja työtoverini Eero Junkkaala Nokian liikehdintää Uudessa Tiessä nro 23/01.
Karismaattisia herätyksiä voi tarkastella myös toisin: yhä hurjemmaksi kiihtyvä harha, kristikunnan ylitse vyöryvä aalto toisensa jälkeen. Aalloistahan karismaattisessa liikkeessäkin puhutaan. Kuhunkin aaltoon on liittynyt kristittyjä, jotka ovat päässeet lopulta oikeaan suhteeseen ”karismojensa” ja toisten kristittyjen kanssa. Siksi kärsivällisellä ja ymmärtävällä suhtautumisella on varmasti oikeutuksensa. Yhä uusilla aalloilla (yleisesti puhutaan neljästä aallosta) on ollut myös hirveä tuhovaikutus. Osa aaltojen pyyhkäisemistä on jäänyt sille tielleen, liittynyt lahkoihin, palanut karrelle, luopunut toivostaan jne. Mahdollisesti tätäkin suurempi tuho on kuitenkin ollut toisenlainen: Kuin Pavlovin koirat, kristityt on opetettu odottamaan aina jotakin uutta ja ihmeellistä, jolloin terve harkinta, varoitukset, kokemus ja Jumalan Sana on vähitellen työnnetty syrjään. Ja jokainen aalto on ollut entistä kummallisempi. Vuosia asiaa seurattuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että suurta osaa kuuluisiksi tulleista ”herätyksistä” ajassamme ei ole enää arvioitava pääasiassa ensimmäisen, vaan toisen näkökohdan mukaisesti. (Tulkoon sanotuksi selvyyden vuoksi: poikkeuksia on tietenkin, samoin kuin ”harmaata vyöhykettä”.)
Uudet totuuden koordinaatit
Pidän siis nykyistä, eri asteissaan voimakkaasti leviävää karismaattista liikehdintää eksytyksenä, johon on vaikea suhtautua, koska se on hyvin monimuotoinen ja sekoittunut paljoon hyvään. Siksi näen siinä mahdollisesti alkusoiton sille lopunajan eksytykselle, jota Raamattu on opettanut kavahtamaan. Karismaattisen liikkeen ns. neljäs aalto, johon mm. Toronton herätys luetaan, vie kristityt pois Jumalan Sanan pohjalta. Tämä eksytys on ainakin yhtä suuri, kuin ylpeä, ”tieteellinen” raamattukritiikki, joka on etäännyttänyt kirkot Raamatusta. Tälläkään en väitä, ettei kaiken hulluuden keskellä olisi myös aitoa uskoa: Jumala on ihmeellinen ja ihmiset ovat onneksi ihmeellisen epäjohdonmukaisia. Mutta muodissa oleva karismaattinen virtaus vie elävästä evankeliumin uskosta poispäin hirveällä tehokkuudella.
Kuin huomaamatta on tapahtunut arvojen ja totuuden koordinaattien muutos. Karismaattinen liikehdintä on luonut omat totuutensa, myyttinsä, joita ei enää aseteta kyseenalaisiksi. Olen poiminut muutamia, jotka yhä uudelleen tulevat esille muodossa tai toisessa.
- Herätys. Kristikunnassa elää voimakkaana unelma herätyksestä, joka ajatellaan mielellään mahtavaksi kansanliikkeeksi, jossa on säpinää. Kun uskossa eläminen on ristin alla elämistä, tekee tietenkin terää joskus nähdä massat liikkeellä muuallekin kuin vain lätkämatseihin. Siksi puheet tulevista herätyksistä ovat suosittuja. Hyvin tuntemassani lähetysmaassa huomattava osa lähetyssaarnaajista on jo vuosia kokoontunut konferensseihin, joissa kootaan yhteen näkyjä tulevasta herätyksestä. Koska 19. ja 20. vuosisadan herätyksistä kerrotaan (ja liioitellaan) dramaattisia seikkoja, ajatellaan, että juuri nämä seikat ovat olennaisia tai ainakin välttämättömiä herätyksessä.
- Lopunajan herätys. Tämä on nykykristillisyyden kalliopohja: Raamattu on luvannut aikojen lopulla jonkinlaisen humahduksen, jossa suuria kansanjoukkoja kääntyy kristityiksi juuri ennen Kristuksen paluuta. Lukemattomat kristityt odottavat jännittyneenä, milloin ”se” alkaa. Tyypillistä: Pensacolan johtaja John Killpatrik nähdessään ihmisten kaatuvat seurakunnassaan, huusi mikrofoniin: ”This is it! Get into it!” (Tämä on nyt sitä! Käykää mukaan!) Tunnemme Jeesuksen ja Paavalin paljon pessimistisemmän käsityksen lopunajoista. Jeesus: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Lk 18,8). Paavali: ”Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen.” (2. Tes 2)
- Pyhän Hengen kaste. Vaikka Raamattu puhuu ns. Pyhän Hengen kasteesta vain kasteen yhteydessä, elää suuressa osassa herätyskristillisyyttä käsitys, että pitäisi päästä parempaan kristillisyyteen ns. PH:n kasteen kautta. Tämä käsitetään kokemukseksi. Nyt käsitettä on laajennettu: saadaan erilaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista kaatuminen on kai yleisin, jotka todistavat Hengen toiminnasta. Sen sisältönä on yhä useammin erityinen, useimmiten kai miellyttävä tunne, joka tulkitaan parantumiseksi, uskon uudistumiseksi ja ”Isän rakkauden” kokemiseksi.
- Jumala tekee uutta. Ajatellaan, että Jumala muuttaa strategiaansa jatkuvasti yhä ihmeellisempään suuntaan. Ei koskaan voi olla varma, miltä Jumalan työ milloinkin tulee näyttämään. Jumala näyttää unohtaneen opetuksen, saarnan, sakramentit armonvälineinä ja ottaneen käyttöönsä uudenlaisen esirukouksen. Se ei ole enää avuttoman kääntymistä Auttajan puoleen, vaan se on kanava, joka siirtää Voiman rukouksen kohteeseen, joka on alttarille tuleva ihminen – samana iltana mahdollisesti useamman kerran.
- Ajattelu, tieto ja teologia ovat vain uskontoa ja siksi Pyhän Hengen tiellä. Ihmeellisten ilmiöiden avulla Jumala loukkaa uskonnollisia ihmisiä. ”Don’t analyze, just receive!” (Jätä analysointi, ota vain vastaan!) ”This didn’t fit my theology, but God told me to change my theology.” (En saanut sitä sopimaan teologiaani, niinpä Jumala käski muuttamaan teologiaani.) Samalla kuitenkin esiinnytään mielellään teologin titteleillä. ”Tiedätkö, että puhut teologian tohtorin kanssa?”, saatetaan sanoa arvostelijalle.
- Läsnäolo ja ”kosketus”. Katsotaan, että meidän pitäisi päästä tuntemaan Jumalan läsnäoloa. Ylistetään Jumalaa tai rukoillaan, jotta Jumala ”kohtaisi meidät”. Kaikkein pahinta on, että saadaankin kokemuksia, jotka tulkitaan Jumalan kosketuksiksi. On saatava kokemuksia Jumalan läsnäolosta. Silloin ei tarvitse vain uskoa. Kokousten päämäärä on suorastaan tällaisen kokemuksen saaminen. Paavali sanoo kuitenkin: ”… niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme uskon emmekä näkemisen varassa.” (2. Kor. 5.)
- Parantumiset. Karismaattisissa kokouksissa ja kirjoituksissa kerrotaan juttuja mitä ihmeellisimmistä parantumisista. Ajatellaan, että parantumiset vahvistavat uskoa ja jopa todistavat oikeasta hengellisyydestä. Jeesus sanoi joillekin, jotka olivat tehneet Hänen nimessä ihmeitä: ”En tunne teitä”. Ihmeet eivät siis todista oikeasta hengestä yhtään mitään. Tapahtuuhan toisissakin uskonnoissa ihmeitä.
- Sisäinen parantuminen. Jumalasta on tehty hyvänolon mestari, joka parantaa pikavauhtia lapsuutemme ja koko muun elämämme traumat. Ei pyhitys, vaan paraneminen on pyrkimysten suunta. Mutta mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän olisi saanut koko tunne-elämänsä järjestykseen, mutta joutuisi kadotukseen!
- Ns. profetiat. Katsotaan, että profetia on ennen kaikkea ennustusta ja on hengellistä saada omia privaattiprofetioita.
- Ylistys. Ylistäen päin helvettiä! Ylistyksestä on tehty tie Jumalan luo. ”Jumala on luvannut olla siellä, missä Hänen kansansa ylistää Häntä.” Tämä mainoslause uskotaan ilman muuta, mutta Raamattu ei tunne ajatusta. (Tässä on todennäköisesti vääristelty Ps. 22:4, joka ei ole Jumalan lupaus reagoida kansan ylistykseen, vaan kuvaus Jumalan ylistettävyydestä.) Suuri osa herätyskristillisyyttä on tällaisen ylistyssaasteen vaikutuksen alaisena. Sitä ei osata panna kyseenalaiseksi. Ylistys on aina paikallaan, mutta sillä ei hankita Jumalan suosiota eikä läsnäoloa. Ylistys ratkaisuna ongelmiimme ja tienä Jumalan tykö on pakanuutta. Jumalasta tehdään epäjumala, riikinkukko, joka näyttää komeutensa, kun sitä kehutaan. Mitä sanoikaan Joosua: "Ette te pysty palvelemaan Herraa! Herra on pyhä Jumala…”
- Pyhän Hengen toiminta on määritelty ns. armolahjoiksi, liikehdinnäksi ja manifestaatioiksi. ”Minkälaiset jumalanpalvelukset teillä on?” ”Ihan hyvät. Niissä julistetaan evankeliumia ja lauletaan hyviä virsiä, mutta meillä ei ole paljon Pyhän Hengen toimintaa.” Mitä Jeesus korosti Pyhän Hengen toiminnasta: Hän puolustaa, näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion, Hän johtaa totuuteen ja Hän kirkastaa ”minut”, siis Jeesuksen. Ihmiset tulevat synnin tuntoon, tunnustavat syntinsä, uskovat ne anteeksi Jeesuksen tähden, ojentautuvat totuuden mukaan ja tuntevat Jumalan Sanan totuudet yhä paremmin. Mutta tämä ei enää tule ihmisten mieliin, kun puhutaan Pyhän Hengen toiminnasta.
Uudempiin korostuksiin kuuluvat
- Isän rakkaus. Erityisesti Toronto korostaa tätä. (Torontolaisuus on valitettavasti täysin voimissaan, vaikka sen luullaan jo häipyneen autuaammille kaatumis- ja ärjymismaille.) Puhutaan Isän rakkaudesta aivan kuin erillisenä asiana kaikesta muusta. On Isän rakkauden konferensseja, kirjoitetaan artikkeleita. Niissä ei kuitenkaan Ristiinnaulitulla ole mitään varsinaista sijaa. Mitä sanookaan Johannes: ”Siinä on rakkaus, … että Jumala on lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4)
- Morsius-metaforien käyttö epäraamatulliseen tapaan. Tätä harrastavat erityisesti naispastorit, joita tuntuu nyky-karismaattisuudessa olevan paljon. Toronton johtava pastori Carol Arnott (John Arnottin puoliso) kertoo, kuinka hän juoksenteli Jeesuksen kanssa niityllä ja Jeesus poimi hänelle kukkakimpun. Sitten rouva Arnott ja Jeesus syleilivät intiimisti (ei tarkoittane kuitenkaan seksuaalista suhdetta). Lopulta Jeesus kosi Carolia ja häät pidettiin. Häissä Jeesus tuli Carolin luo ja pyysi saada ensitanssin. Morsiusaiheisia konferensseja pidetään tuhansille pastoreille ympäri maailmaa. Tällaiset jutut eivät ole este rouva Arnottin lisääntyvälle suosiolle, päinvastoin.
Ihmeellisyydet uskon perustana
Karismaattisen liikkeen varsinainen eksytys ja vaara ei ole kuitenkaan ilmenemismuodoissa, vaan evankelisen uskon tuhoamisessa. Karismaattinen opetus vie ihmisen lopulta pois Kristuksesta etsimään uskon lepoa, lohdutusta ja varmuutta kokemuksista ja ihmeistä. Kun ihminen sitten saa ”voiman”, kokee jotakin ihmeellistä tai kaatuu (muuten: mikä siunaus!), hän tulee onnelliseksi, sillä hän kokee nyt olevansa armoitettujen joukossa. Kun perkele tulee kiusaamaan tällaista sielua kuolinvuoteella, on edessä epätoivo. Koko uskonkilvoitus on edelliset 1950 vuotta ollut siinä, että turvaudutaan vain Kristukseen, joka on tehnyt työnsä valmiiksi ennen meitä ja meidän ulkopuolellamme. Nyt etsitään uskon tuki ihmeellisyyksistä.
Elävän uskon seuralaisena on aina epäusko, epäröinti ja epäilys varsinkin omaa uskovaisuutta kohtaan. Vain kuollut usko on itsestään varma. Tälle epäilykselle on löydyttävä vastaus. Usko joutuu aina hakemaan varmistusta. Karismaattinen liike tarjoaa vääriä varmistuksia. Sinänsä legitiimeistä ja hyödyllisistä asioista tulee silloin uskon kierouttajia. Alitajuisesti ja usein aivan tietoisestikin asia tapahtuu tähän tapaan:
- Mistä tiedän, että olen oikeassa uskossa / Jumalan suosiossa?
- Jos voin kokea jotakin yliluonnollista, niin sehän on osoitus siitä, että Jumala on kanssani.
- Silloin kaikki, mikä hengelliseksi arvioimassani ympäristössä on Hengen työn maineessa, tulee tavoittelun arvoiseksi. Dynaaminen saarnamies pystyy johtamaan näin ohjelmoidut kristityt mihin vain, kuten olemme nähneet ja lukeneet.
Sen sijaan, että ihmiset johdettaisiin lohduttautumaan ja vahvistumaan uskontaisteluissa Jumalan antamilla merkeillä (Luther: likaiset kapalot: Jumala tuli meidän tähtemme ihmiseksi; ja Joonan merkki: Jumala antoi Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi), jotka ovat meidän ulkopuolellamme, heidät totutetaan varmistumaan uskostaan kokemusten avulla. Mitä ihmeellisempi kokemus, sen varmempi on Jumalan suosio.
Koska nykyinen karismaattinen liikehdintä ei elä kovin tietoisesti iankaikkisuuden ja viimeisen tuomion horisontti silmien edessä, ei Jumalan viha ja tuomio ole sille kovin relevantti ongelma. Niinpä se on selvästi kiinnostuneempi ”voimasta” kuin syntien anteeksisaamisesta, jota se pitää itsestään selvyytenä. Se on kiinnostuneempi kokemuksesta kuin vanhurskauttamisesta.
Eikö ole kyse vain taitamattomasta innosta?
Miksi tätä ei voi pitää vain ylilyöntinä? Miksi ei ole kysymys vain liiasta innosta ja epäkypsästä opetuksesta, jotka ovat tyypillisiä herätysten alkuajan taitamattomalle innolle, mutta eivät merkitse kuitenkaan harhaan menemistä? Eikö meidän herätyksissämme aina ole ollut ylilyöntejä, kuten esimerkiksi ”omassa” herätyksessäni 60-luvulla?
Karismaattisen liikkeen viimevuosien ilmiötä tuodaan Suomeen suuren show’n, epärehellisen toiminnan ja massoja innostavien tyhjien lupausten voimalla. Kysymyksessä eivät ole vasta uskoon tulleet nuoret, vaan ”isot miehet” ja naiset, jotka kirjoittavat kirjoja, tekevät filmejä, keräävät rahaa, käyttävät tohtorintitteleitä ja johtavat seurakuntia ja pitävät massakokouksia. He myös arvostelevat suureen ääneen, suurilla foorumeilla kaikkia niitä kristittyjä, jotka eivät seuraa heidän opetustaan. Heitä saadaan kiinni vääristä profetioista, valeista, petoksista, itsensä korottamisesta, vääristä opeista, mielettömistä lupauksista, vastustajiensa uhkaamisesta ja arvostelun kieltämisestä. Heitä kutsuvat Suomeen piirit, jotka kyllä tietävät tämän kaiken, mutta ovat hurmaantuneet ”manifestaatioihin”, joita nämä miehet saivat aikaan, koska he joko todella itsekin pitävät näitä Hengen merkkeinä tai koska lupaavat itselleen tästä kaikesta vaikutusvaltaa ja uusia seuraajia ryhmiinsä.
Kun olin nuorena (alle 20-vuotiaana) innokkaasti mukana lietsomassa lähetystulta ja todellakin syyllistyin monenlaisiin ylilyönteihin (joita en tahdo vähätellä), olin kuitenkin kutsumassa rehellisiä miehiä pitämään konferensseja. Meille tuli esim. OM:n johtajia, Diez, McRostie, Verwer, Rhoton. Nämä miehet eivät olleet luterilaisia ja opettivat ehkä joskus – itsekin vielä nuorina – myös taitamattomasti. Mutta heidän joka sanaansa on voinut luottaa jo vuosikymmeniä. He eivät himoinneet rahojamme, eivätkä niitä edes pyytäneet eivätkä saaneet. He olivat ja ovat vaatimattomia, rohkeita ja nöyriä. He eivät yrittäneet hurmata meitä ihmeellisillä kertomuksilla. He eivät yrittäneet tehdä vaikutusta olemattomilla ihmeillä ja show’lla. Siksikään en pidä asiallisena, että city-seurakuntien, Nokian, Patmoksen ym. toimintaan sovelletaan samoja kriteereitä, kuin yllä mainittuihin nuorisoherätyksiin. Nämä tahot asettuvat näkyvästi kannattamaan tunnettuja harhaopettajia, kuten esim. Toronto-liikkeen johtajia ja kutsuvat maailmankuuluja huijareita Suomeen. Esimerkiksi Benny Hinn, joka on Suomessa Patmoksenkin kutsumana tämän vuoden heinäkuussa, on paljastettu moneen kertaan valehtelijana, väärien profetioiden julistajana, ”parantajana”, joka kehuu tuhansilla parantumistapauksilla, voimatta dokumentoida yhtä ainutta, paitsi propagandavideoissa. Lääketieteellisesti ei ole ainuttakaan ”kunnon” ihmettä tapahtunut. Tämän tietävät hänen Suomeen kutsujansakin hyvin. On ironista muuten, että Patmos käyttää myös David Wilkersonia, joka taas intohimoisesti varoittaa Benny Hinnistä ja Howard-Brownista ja Torontosta. Hinnille pikkuseikat, kuten kolminaisuusoppi eivät ole kovin vakavia asioita, eivät kai hänen suomalaisille kutsujilleenkaan.
Hinnin puolustajat vetoavat Hinnin usein toistuviin anteeksipyyntöihin ja kelkan kääntämisiin, mutta hän jatkaa huijaustaan täysin entiseen tapaansa. Vuosi sitten Hinn esitti profetian, jonka mukaan Jeesus on ilmestyvä hänen kokouksissaan lavalle fyysisesti ”muutaman kuukauden kuluessa” (Ennustus kuultavissa Hinnin omalla videolla http://www.bhmm.org/media/2000-3-29-56.ram. Kyseinen ennustus n. 10. minuutin kohdalla. Video on muutenkin uskomaton.). On kulunut enemmän kuin muutama kuukausi, joten ilmestyksen pitäisi tapahtua viimeistään Helsingissä. Tämänkin tietävät varmasti myös Leo Meller (Patmos), Seppo Pehkonen (Helsingin City-srk.) ja Markku Koivisto (Nokia). En usko, että he kuitenkaan peruuttavat osallistumistaan Benny Hinnin Suomeen kutsumiseen tai hänen mainostamistaan kotisivuillaan. Liiaksi säpinää ja liiaksi rahaa, mainosta, aktiota ja vaikutusvaltaa on pelissä, että pienet kauneushäiriöt voitaisiin ottaa huomioon. Ja kansaa on varmasti luvassa, lupaahan Raamattu: ”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.” (2. Tim. 4). Tämän lupauksen varassa karismaattinen villitys voi elää varmana suurten joukkojen kiinnostuksesta.
Vastuumme kristikansasta
Kysymyksessä eivät ole epäkypsät ylilyönnit, vaan toinen uskonto, kristinuskon termejä käyttävä uskonsuunta. Minun tehtäväni ei ole tuomita kenenkään sydämen uskoa – ei se ole edes mahdollista, mutta meidän on teologeina, opettajina, nuorisonohjaajina, pappeina, saarnaajina ehdottomasti arvosteltava, mitä nämä miehet ja naiset puhuvat. Tampereen piispa Juha Pihkala on näyttänyt tässä hyvää esimerkkiä. Karismaattisen liikkeen opetukset eivät ainoastaan kulje järkyttävään suuntaan, vaan ovat jo lähtökohdiltaan evankeliumin vastaisia, koska ne eivät johda panemaan toivoa Kristuksen haavoihin, vaan kokemuksiin.
Ei Hinnillä, Howard-Brownilla, Arnotteilla eikä Steve Hillillä (elokuussa Seinäjoella) olisi mitään mahdollisuuksia viedä mukanaan luterilaisten herätysliikkeidenkin jäseniä TUHATPÄIN, jos edellä ei olisi käynyt ”karismaattinen” myyräntyö, joka on ohjelmoinut uskoviamme etsimään Jumalaa sieltä, missä Hän ei ole. Karismaattinen liike ei eri aloillaan olisi päässyt harhautumaan myyräntyöhönsä, jos olisi saarnattu Jumalan puhdasta sanaa: lakia ja evankeliumia. Jos Jumalan kansan silmien edessä olisi jatkuvasti Tuomion päivä, jolloin seisomme kaikki Pyhän Jumalan edessä, emmekä saa sanotuksi mitään edes omalla äidinkielellämme, saati sitten ”kielillä”, ja Ristiinnaulittu Kristus, ei sillä olisi kiinnostusta hullutteluun.
Ainakin ”viidesläisyydestä” pätee, että suuret joukot eivät enää usko evankelisesti, vaan karismaattisesti, sielläkin, missä ei olla tietoisesti karismaattisessa liikehdinnässä mukana. Heidän uskonsa on joutumassa hukkaan!
”Jos olen poissa suunniltani, olen sitä Jumalan tähden!”
”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät.” (2. Tim. 4).
Risto Soramies, pastori ja lähetyssaarnaaja
(Risto Soramies toimii lähetystyössä).
”SE JYRÄÄ MEITIN”
(Tuntematon Sotilas)
Huomioita karismaattisen liikkeen vaikutuksesta
Miten on mahdollista, että kun kirkot täyttävä suomalainen saarnaaja kertoo, että hänen kokouksissaan on ilmestynyt kultahippuja ihmisten iholle ja kirkon lattialle, hänet otetaan vakavasti? Miten on mahdollista, että kun Rodney Howard-Brown opettaa Raamattu kädessään aivan Raamatun vastaisia ja puhuu muutenkin sellaista palturia, jonka jokainen kuulija voi tietää palturiksi, ei yleisössä olleet pari sataa pastoria huomaa asiassa mitään epäilyttävää, vaan seuraavat hänen kutsuaan esiintymislavalle, missä hän sitten kaataa pastorit puhaltamalla tai huutamalla heille ”Fire!”? Miksi ei koko yleisö protestoi ja pilkkaa moista huijaria? Miten on mahdollista, että kun Benny Hinn mainostaa Jeesuksen ilmestyvän fyysisesti hänen rinnalleen esiintymislavalle ”lähikuukausina”, hänet kuitenkin kutsutaan Helsingin jäähalliin puhumaan? Miten on mahdollista, että jos arvostelee kiljumista, hekotusta, ryömimistä, kasoissa makaamista ja ”juopumista”, saa varoituksia Pyhän Hengen murehduttamisesta? Miksi ei huuhaata tunneta huuhaaksi, vaan luullaan Pyhän Hengen työksi, Hengen, jota Jeesus kutsui Totuuden Hengeksi? Miten tähän on voitu tulla? Olen yrittänyt selvittää tätä itselleni ja joskus toisillekin. Tässä joitakin ajatuksia yritysteni hedelminä.
Karismaattisen liikkeen pääharha
Olen tullut vakaumukseen, että syynä on karismaattisuuden ytimessä oleva harha, painopisteen siirtymä koko kristillisyydennäkemyksessä. Tämä harha on vähitellen vallannut kristillisessä kentässä alaa niidenkin keskuudessa, jotka eivät lue itseään karismaattiseen liikkeeseen. Karismaattisen liikkeen tietyt perusopetukset ovat tulleet vähitellen herätyskristillisen kansan yhteiseksi omaisuudeksi, varsinkin siellä, missä ei kuuluta hengellisesti vakiintuneeseen yhteisöön.
Viime vuosisadan alussa syntynyt helluntailaisliike yhdisti useita teologisia suuntia. Sen opin olemuksen voisi ilmaista kuitenkin yksinkertaisesti: se uskoi Pyhän Hengen varsinaisen työn ilmenevän yksilön ja seurakunnan elämässä ennen kaikkea näkyvinä merkkeinä ja ihmeenomaisina ”armolahjoina”. Uskottiin lisäksi, että Pyhä Henki palautti alkukirkon voiman viimeisten päivien kristityille. Helluntailaiset historioitsijat Burgess ja McGee esittävät asian juuri tähän tapaan laajassa teoksessaan ”Dictionary of Pentacostal and Charismatic Movements” (9. painos, Grand Rapids, 1996) . Juuri tässä on helluntailaisuuden ja karismaattisuuden yhteinen tekijä ja niiden harha. Harha ei näytä kovin dramaattiselta, mutta se on tehokkaasti vienyt alaa siltä Pyhän Hengen työn ymmärrykseltä, jonka tunnemme Jeesuksen omista sanoista esimerkiksi Johanneksen evankeliumin 16. luvussa: ”Hän kirkastaa minut…” Hengen työtä ei enää assosioida evankeliumiin syntisen vanhurskauttamisesta.
Pitkä kehitys
Helluntailaisuus kulki pitkään omia teitään, kunnes siitä ja sen rinnalle syntyi ns. karismaattinen liike n. 1960. Kysymyksessä on kaikesta erilaisuudesta huolimatta sama liike, kuten liikkeen sisälläkin yleensä ajatellaan. Liikkeen kehityksessä 1900-luvun alusta meidän päiviimme voi nähdä kolme trendiä, jotka ovat vaikuttaneet vaihtelevasti, mutta jatkuvasti karismaattisuuden esiintymiseen:
1. Oletetusta Hengen työstä todistavien ilmiöiden, manifestaatioiden voimistuminen.
2. Liikkeen ”hovikelpoistuminen”
3. Jumalan Sanan korrektiivi
Ensimmäinen trendi koskee erityisesti paria viimevuosikymmentä. Jo ns. Azusa-kadun herätyksessä Los Angelesissa (1906), mistä helluntailaisuuden katsotaan alkaneen, oli hyvin voimakkaita ”manifestaatioita”. Kuitenkin kymmenien vuosien vaisumpien aikojen jälkeen on manifestaatioiden normitaso, se mitä pidetään hyväksyttävänä ja tavoittelemisen arvoisena, tullut 1960-luvulta lähtien vähitellen hurjemmaksi. Tyypillistä on Toronton liikkeen johtavan pastorin John Arnottin toteamus muutaman vuoden takaa: ”Jos olisimme vuosi sitten nähneet tällaisia ilmiöitä kuin nyt, tiedän, että olisin pannut niille silloin lopun.”
Alkuvuosikymmeninä helluntailaisuus/karismaattinen liike kuului kristikunnan omituisuuksiin ja pysyi melko lailla omana, rajattuna ryhmänään. Muissa kirkkokunnissa vieroksuttiin ja jopa halveksittiin helluntailaisuuden ”hihhulimaista” menoa. Mutta 1960-luvulta lähtien karismaattinen liike sai uudenlaista arvostusta, kun sitä alkoivat edistää jotkut ”kunnioitettujen” kirkkokuntien teologit. Se on sittemmin levinnyt melkein kaikkiin kirkkokuntiin ja tullut todellakin hovikelpoiseksi. Kielillä puhuminen ja muut ns. karismat olivat melkeinpä jo hienoja. Helluntailaisuus oli aivan kuin kesytetty ja siistitty sopimaan muihinkin kirkkokuntiin.
Koko kehityksen ajan on karismaattisessa liikkeessä tietenkin luettu Raamattua, joten Jumalan Sana on vaikuttanut korrektiivina myös sen keskuudessa, kuten kristillisyydessä muutenkin. Siksipä liikkeen sisällä on tapahtunut ääri-ilmiöiden kritiikkiä ja torjumista. Suomessakin helluntailaisuus on varsin kunnioitettavasti kritisoinut ns. restauraatio-teologiaa, torontolaisuutta ja ylistysliikettä. Tämä on tehty tavalla, joka ei tunnu olevan luterilaisille tahoille mahdollista.
Karismaattisen ajattelun hiljainen leviäminen liikkeen ulkopuolelle
Karismaattisen liikkeen lähtökohta on siis yllä mainitsemani erehdys Pyhän Hengen työn varsinaisesta painopisteestä. Uskotaan, että missä Hän toimii, tapahtuu jotain ulkonaisestikin ihmeellistä. Jollei tapahdu, pidetään yksityisen kristityn ja seurakunnan uskoa vajavaisena, se ei ole ”Hengellä täytettyä”. Raamatullisesti katsoen ja esim. luterilaisittain ymmärtäen Pyhän Hengen työ tapahtuu ennen kaikkea lain ja evankeliumin saarnan ja sakramenttien puitteissa ja sen ”tulos” on syntisten kääntyminen synneistään, usko Kristukseen ja siten syntien anteeksisaamiseen, uskossa pysyminen, kiusauksissa kestäminen, ristin kantaminen. Pyhän Hengen työn keskipiste on Ristiinnaulitun Kristuksen kirkastaminen ja varsinainen ihme on, että Aadamin lapsi alkaa uskoa Kristukseen. Kristuksen ristiä ei karismaattisuudessa tietenkään kielletä, mutta sitä pidetään joko itsestäänselvyytenä tai vain edellytyksenä todellisempaan, hengellisempään kristillisyyteen. Evankelinen usko, jonka sisältö on syntien anteeksisaaminen, lahjavanhurskaus ja jokapäiväinen kilvoittelu ristin alla, kuuluu tällaisen karismaattisuuden koordinaatistossa hengellisen elämän alkeisiin, joista on päästävä pidemmälle.
Karismaattisen liikkeen peruserehdyksen vaikutus on, että yhä suuremmat joukot on saatu uskomaan, että todellinen, tavoiteltava kristillisyys on kokemusta ihmeistä ja merkeistä. Tämä näkyy niissäkin kristillisissä piireissä, joissa itse olen kotona. Yleistä on esimerkiksi, että Pyhän Hengen toiminnalla ymmärretään ilman muuta ns. karismaattisia ilmiöitä. Kysymykseen ”Esiintyykö teillä Pyhän Hengen työtä?” ei odoteta vastausta: ”Kyllä, meillä ihmiset uskovat syntinsä anteeksi.” Ajatus menee ilman muuta ”armolahjoihin”, kokemuksiin ja ilmiöihin. Näin on syntynyt ilmapiiri, jossa mielellään otetaan vastaan Pyhän Hengen työnä kaikkea, mikä tuntuu voimakkaasti ja on ihmeenomaista tai dramaattista. Nyt hurjimmatkin ilmiöt, joita vielä 1960-luvun fiksut karismaatikot eivät olisi voineet kuvitellakaan hyväksyvänsä, otetaan villillä innolla vastaan kristikunnan joka suunnalla. Ei enää kysytä, mitä Raamattu sanoo. Korkeintaan haetaan jonkinlaista, edes ohutta raamatullista perustetta kaatumisille, karjumisille, röhkimisille jne. Luterilaisetkin ovat kaatuneet jo pitkään. Suuri osa aktiivista kristikansaa mieltää Pyhän Hengen työn juuri tällaisina ilmiöinä. Katumusta ei tarvita, kunhan vain kaadutaan. Parannusta ei vaadita, kunhan vain parannutaan. Oikean opin ei ole väliä, kunhan vain tunnetaan ihania tunteita ja ”voimaa”.
Selvennykseksi:
Raamatullinen kristinusko on sanan varsinaisessa mielessä tietenkin karismaattista, sillä niin uskomme kuin leiviskämme ja eri kykymme, kuin näitä edeltävä Sana ja sen saarna, sakramentit ja seurakunta ovat varsinaisia karismoja, Jeesuksesta Kristuksesta ja Pyhästä Hengestä puhumattakaan. Pidän myös pikkukarismoja (oma termini) mahdollisina (nimittäin kykyä parantaa sairaita ja puhua kielillä, profetoida jne.). Jotkut paljon arvostamat ystäväni harjoittavat niitä ja ovat saaneet niistä siunausta. Rukoilen itsekin Jumalalta parantumista, jos joku läheiseni on tai itse olen sairas. Useimmiten Jumala on antanut konkreettisen vastauksen, joskin se on yleensä merkinnyt käymistä lääkekaapilla tai lääkärillä ja vuodelepoa ja joskus jopa leikkausta. Joskus olemme saaneet myös ”pikavastauksia”. Onnellinen olen ollut molemmista. Mutta olen ollut läheisten hautajaisissakin. Minulla on myös uskonystäviä, jotka pitävät näitä popularisoituja karismoja vain apostolien aikaan kuuluvina. Kummankaan asenteen suhteen minulla ei ole vaikeuksia: pysykööt uskossaan, kunhan uskovat Ristiinnaulittuun ja kunhan eivät anna kysymykselle ”karismoista” keskeistä sijaa.
Miten suhtautua?
Karismaattisen liikehdinnän paikallisiin ilmiöihin (Toronto, Brompton, Pensacola, Nokia jne.) voi suhtautua eri tavoin. Niitä voi verrata omankin kirkkohistoriamme herätyksiin, joihin on liittynyt kummallisuuksia ja epäkypsää toimintaa ja opetusta, vaikka ydin on ollut oikea, kuten ajan myötä on osoittautunut. On totta, että monet omatkin ”todistukseni” ja hengelliset puheeni 1960-luvulta herättäisivät tänään hilpeyttä tai kauhistusta, riippuen siitä miten vakavasti niihin suhtaudun. Rauhallinen pitkämielisyys, esirukous ja veljellinen ja isällinen tuki ovat tietenkin kultaa. Näin arvioi esim. ystäväni ja työtoverini Eero Junkkaala Nokian liikehdintää Uudessa Tiessä nro 23/01.
Karismaattisia herätyksiä voi tarkastella myös toisin: yhä hurjemmaksi kiihtyvä harha, kristikunnan ylitse vyöryvä aalto toisensa jälkeen. Aalloistahan karismaattisessa liikkeessäkin puhutaan. Kuhunkin aaltoon on liittynyt kristittyjä, jotka ovat päässeet lopulta oikeaan suhteeseen ”karismojensa” ja toisten kristittyjen kanssa. Siksi kärsivällisellä ja ymmärtävällä suhtautumisella on varmasti oikeutuksensa. Yhä uusilla aalloilla (yleisesti puhutaan neljästä aallosta) on ollut myös hirveä tuhovaikutus. Osa aaltojen pyyhkäisemistä on jäänyt sille tielleen, liittynyt lahkoihin, palanut karrelle, luopunut toivostaan jne. Mahdollisesti tätäkin suurempi tuho on kuitenkin ollut toisenlainen: Kuin Pavlovin koirat, kristityt on opetettu odottamaan aina jotakin uutta ja ihmeellistä, jolloin terve harkinta, varoitukset, kokemus ja Jumalan Sana on vähitellen työnnetty syrjään. Ja jokainen aalto on ollut entistä kummallisempi. Vuosia asiaa seurattuani olen tullut siihen johtopäätökseen, että suurta osaa kuuluisiksi tulleista ”herätyksistä” ajassamme ei ole enää arvioitava pääasiassa ensimmäisen, vaan toisen näkökohdan mukaisesti. (Tulkoon sanotuksi selvyyden vuoksi: poikkeuksia on tietenkin, samoin kuin ”harmaata vyöhykettä”.)
Uudet totuuden koordinaatit
Pidän siis nykyistä, eri asteissaan voimakkaasti leviävää karismaattista liikehdintää eksytyksenä, johon on vaikea suhtautua, koska se on hyvin monimuotoinen ja sekoittunut paljoon hyvään. Siksi näen siinä mahdollisesti alkusoiton sille lopunajan eksytykselle, jota Raamattu on opettanut kavahtamaan. Karismaattisen liikkeen ns. neljäs aalto, johon mm. Toronton herätys luetaan, vie kristityt pois Jumalan Sanan pohjalta. Tämä eksytys on ainakin yhtä suuri, kuin ylpeä, ”tieteellinen” raamattukritiikki, joka on etäännyttänyt kirkot Raamatusta. Tälläkään en väitä, ettei kaiken hulluuden keskellä olisi myös aitoa uskoa: Jumala on ihmeellinen ja ihmiset ovat onneksi ihmeellisen epäjohdonmukaisia. Mutta muodissa oleva karismaattinen virtaus vie elävästä evankeliumin uskosta poispäin hirveällä tehokkuudella.
Kuin huomaamatta on tapahtunut arvojen ja totuuden koordinaattien muutos. Karismaattinen liikehdintä on luonut omat totuutensa, myyttinsä, joita ei enää aseteta kyseenalaisiksi. Olen poiminut muutamia, jotka yhä uudelleen tulevat esille muodossa tai toisessa.
- Herätys. Kristikunnassa elää voimakkaana unelma herätyksestä, joka ajatellaan mielellään mahtavaksi kansanliikkeeksi, jossa on säpinää. Kun uskossa eläminen on ristin alla elämistä, tekee tietenkin terää joskus nähdä massat liikkeellä muuallekin kuin vain lätkämatseihin. Siksi puheet tulevista herätyksistä ovat suosittuja. Hyvin tuntemassani lähetysmaassa huomattava osa lähetyssaarnaajista on jo vuosia kokoontunut konferensseihin, joissa kootaan yhteen näkyjä tulevasta herätyksestä. Koska 19. ja 20. vuosisadan herätyksistä kerrotaan (ja liioitellaan) dramaattisia seikkoja, ajatellaan, että juuri nämä seikat ovat olennaisia tai ainakin välttämättömiä herätyksessä.
- Lopunajan herätys. Tämä on nykykristillisyyden kalliopohja: Raamattu on luvannut aikojen lopulla jonkinlaisen humahduksen, jossa suuria kansanjoukkoja kääntyy kristityiksi juuri ennen Kristuksen paluuta. Lukemattomat kristityt odottavat jännittyneenä, milloin ”se” alkaa. Tyypillistä: Pensacolan johtaja John Killpatrik nähdessään ihmisten kaatuvat seurakunnassaan, huusi mikrofoniin: ”This is it! Get into it!” (Tämä on nyt sitä! Käykää mukaan!) Tunnemme Jeesuksen ja Paavalin paljon pessimistisemmän käsityksen lopunajoista. Jeesus: ”Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?” (Lk 18,8). Paavali: ”Ennen tuota päivää näet tapahtuu uskosta luopuminen.” (2. Tes 2)
- Pyhän Hengen kaste. Vaikka Raamattu puhuu ns. Pyhän Hengen kasteesta vain kasteen yhteydessä, elää suuressa osassa herätyskristillisyyttä käsitys, että pitäisi päästä parempaan kristillisyyteen ns. PH:n kasteen kautta. Tämä käsitetään kokemukseksi. Nyt käsitettä on laajennettu: saadaan erilaisia tuntemuksia ja kokemuksia, joista kaatuminen on kai yleisin, jotka todistavat Hengen toiminnasta. Sen sisältönä on yhä useammin erityinen, useimmiten kai miellyttävä tunne, joka tulkitaan parantumiseksi, uskon uudistumiseksi ja ”Isän rakkauden” kokemiseksi.
- Jumala tekee uutta. Ajatellaan, että Jumala muuttaa strategiaansa jatkuvasti yhä ihmeellisempään suuntaan. Ei koskaan voi olla varma, miltä Jumalan työ milloinkin tulee näyttämään. Jumala näyttää unohtaneen opetuksen, saarnan, sakramentit armonvälineinä ja ottaneen käyttöönsä uudenlaisen esirukouksen. Se ei ole enää avuttoman kääntymistä Auttajan puoleen, vaan se on kanava, joka siirtää Voiman rukouksen kohteeseen, joka on alttarille tuleva ihminen – samana iltana mahdollisesti useamman kerran.
- Ajattelu, tieto ja teologia ovat vain uskontoa ja siksi Pyhän Hengen tiellä. Ihmeellisten ilmiöiden avulla Jumala loukkaa uskonnollisia ihmisiä. ”Don’t analyze, just receive!” (Jätä analysointi, ota vain vastaan!) ”This didn’t fit my theology, but God told me to change my theology.” (En saanut sitä sopimaan teologiaani, niinpä Jumala käski muuttamaan teologiaani.) Samalla kuitenkin esiinnytään mielellään teologin titteleillä. ”Tiedätkö, että puhut teologian tohtorin kanssa?”, saatetaan sanoa arvostelijalle.
- Läsnäolo ja ”kosketus”. Katsotaan, että meidän pitäisi päästä tuntemaan Jumalan läsnäoloa. Ylistetään Jumalaa tai rukoillaan, jotta Jumala ”kohtaisi meidät”. Kaikkein pahinta on, että saadaankin kokemuksia, jotka tulkitaan Jumalan kosketuksiksi. On saatava kokemuksia Jumalan läsnäolosta. Silloin ei tarvitse vain uskoa. Kokousten päämäärä on suorastaan tällaisen kokemuksen saaminen. Paavali sanoo kuitenkin: ”… niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. Mehän elämme uskon emmekä näkemisen varassa.” (2. Kor. 5.)
- Parantumiset. Karismaattisissa kokouksissa ja kirjoituksissa kerrotaan juttuja mitä ihmeellisimmistä parantumisista. Ajatellaan, että parantumiset vahvistavat uskoa ja jopa todistavat oikeasta hengellisyydestä. Jeesus sanoi joillekin, jotka olivat tehneet Hänen nimessä ihmeitä: ”En tunne teitä”. Ihmeet eivät siis todista oikeasta hengestä yhtään mitään. Tapahtuuhan toisissakin uskonnoissa ihmeitä.
- Sisäinen parantuminen. Jumalasta on tehty hyvänolon mestari, joka parantaa pikavauhtia lapsuutemme ja koko muun elämämme traumat. Ei pyhitys, vaan paraneminen on pyrkimysten suunta. Mutta mitä hyödyttää ihmistä, vaikka hän olisi saanut koko tunne-elämänsä järjestykseen, mutta joutuisi kadotukseen!
- Ns. profetiat. Katsotaan, että profetia on ennen kaikkea ennustusta ja on hengellistä saada omia privaattiprofetioita.
- Ylistys. Ylistäen päin helvettiä! Ylistyksestä on tehty tie Jumalan luo. ”Jumala on luvannut olla siellä, missä Hänen kansansa ylistää Häntä.” Tämä mainoslause uskotaan ilman muuta, mutta Raamattu ei tunne ajatusta. (Tässä on todennäköisesti vääristelty Ps. 22:4, joka ei ole Jumalan lupaus reagoida kansan ylistykseen, vaan kuvaus Jumalan ylistettävyydestä.) Suuri osa herätyskristillisyyttä on tällaisen ylistyssaasteen vaikutuksen alaisena. Sitä ei osata panna kyseenalaiseksi. Ylistys on aina paikallaan, mutta sillä ei hankita Jumalan suosiota eikä läsnäoloa. Ylistys ratkaisuna ongelmiimme ja tienä Jumalan tykö on pakanuutta. Jumalasta tehdään epäjumala, riikinkukko, joka näyttää komeutensa, kun sitä kehutaan. Mitä sanoikaan Joosua: "Ette te pysty palvelemaan Herraa! Herra on pyhä Jumala…”
- Pyhän Hengen toiminta on määritelty ns. armolahjoiksi, liikehdinnäksi ja manifestaatioiksi. ”Minkälaiset jumalanpalvelukset teillä on?” ”Ihan hyvät. Niissä julistetaan evankeliumia ja lauletaan hyviä virsiä, mutta meillä ei ole paljon Pyhän Hengen toimintaa.” Mitä Jeesus korosti Pyhän Hengen toiminnasta: Hän puolustaa, näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion, Hän johtaa totuuteen ja Hän kirkastaa ”minut”, siis Jeesuksen. Ihmiset tulevat synnin tuntoon, tunnustavat syntinsä, uskovat ne anteeksi Jeesuksen tähden, ojentautuvat totuuden mukaan ja tuntevat Jumalan Sanan totuudet yhä paremmin. Mutta tämä ei enää tule ihmisten mieliin, kun puhutaan Pyhän Hengen toiminnasta.
Uudempiin korostuksiin kuuluvat
- Isän rakkaus. Erityisesti Toronto korostaa tätä. (Torontolaisuus on valitettavasti täysin voimissaan, vaikka sen luullaan jo häipyneen autuaammille kaatumis- ja ärjymismaille.) Puhutaan Isän rakkaudesta aivan kuin erillisenä asiana kaikesta muusta. On Isän rakkauden konferensseja, kirjoitetaan artikkeleita. Niissä ei kuitenkaan Ristiinnaulitulla ole mitään varsinaista sijaa. Mitä sanookaan Johannes: ”Siinä on rakkaus, … että Jumala on lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4)
- Morsius-metaforien käyttö epäraamatulliseen tapaan. Tätä harrastavat erityisesti naispastorit, joita tuntuu nyky-karismaattisuudessa olevan paljon. Toronton johtava pastori Carol Arnott (John Arnottin puoliso) kertoo, kuinka hän juoksenteli Jeesuksen kanssa niityllä ja Jeesus poimi hänelle kukkakimpun. Sitten rouva Arnott ja Jeesus syleilivät intiimisti (ei tarkoittane kuitenkaan seksuaalista suhdetta). Lopulta Jeesus kosi Carolia ja häät pidettiin. Häissä Jeesus tuli Carolin luo ja pyysi saada ensitanssin. Morsiusaiheisia konferensseja pidetään tuhansille pastoreille ympäri maailmaa. Tällaiset jutut eivät ole este rouva Arnottin lisääntyvälle suosiolle, päinvastoin.
Ihmeellisyydet uskon perustana
Karismaattisen liikkeen varsinainen eksytys ja vaara ei ole kuitenkaan ilmenemismuodoissa, vaan evankelisen uskon tuhoamisessa. Karismaattinen opetus vie ihmisen lopulta pois Kristuksesta etsimään uskon lepoa, lohdutusta ja varmuutta kokemuksista ja ihmeistä. Kun ihminen sitten saa ”voiman”, kokee jotakin ihmeellistä tai kaatuu (muuten: mikä siunaus!), hän tulee onnelliseksi, sillä hän kokee nyt olevansa armoitettujen joukossa. Kun perkele tulee kiusaamaan tällaista sielua kuolinvuoteella, on edessä epätoivo. Koko uskonkilvoitus on edelliset 1950 vuotta ollut siinä, että turvaudutaan vain Kristukseen, joka on tehnyt työnsä valmiiksi ennen meitä ja meidän ulkopuolellamme. Nyt etsitään uskon tuki ihmeellisyyksistä.
Elävän uskon seuralaisena on aina epäusko, epäröinti ja epäilys varsinkin omaa uskovaisuutta kohtaan. Vain kuollut usko on itsestään varma. Tälle epäilykselle on löydyttävä vastaus. Usko joutuu aina hakemaan varmistusta. Karismaattinen liike tarjoaa vääriä varmistuksia. Sinänsä legitiimeistä ja hyödyllisistä asioista tulee silloin uskon kierouttajia. Alitajuisesti ja usein aivan tietoisestikin asia tapahtuu tähän tapaan:
- Mistä tiedän, että olen oikeassa uskossa / Jumalan suosiossa?
- Jos voin kokea jotakin yliluonnollista, niin sehän on osoitus siitä, että Jumala on kanssani.
- Silloin kaikki, mikä hengelliseksi arvioimassani ympäristössä on Hengen työn maineessa, tulee tavoittelun arvoiseksi. Dynaaminen saarnamies pystyy johtamaan näin ohjelmoidut kristityt mihin vain, kuten olemme nähneet ja lukeneet.
Sen sijaan, että ihmiset johdettaisiin lohduttautumaan ja vahvistumaan uskontaisteluissa Jumalan antamilla merkeillä (Luther: likaiset kapalot: Jumala tuli meidän tähtemme ihmiseksi; ja Joonan merkki: Jumala antoi Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi), jotka ovat meidän ulkopuolellamme, heidät totutetaan varmistumaan uskostaan kokemusten avulla. Mitä ihmeellisempi kokemus, sen varmempi on Jumalan suosio.
Koska nykyinen karismaattinen liikehdintä ei elä kovin tietoisesti iankaikkisuuden ja viimeisen tuomion horisontti silmien edessä, ei Jumalan viha ja tuomio ole sille kovin relevantti ongelma. Niinpä se on selvästi kiinnostuneempi ”voimasta” kuin syntien anteeksisaamisesta, jota se pitää itsestään selvyytenä. Se on kiinnostuneempi kokemuksesta kuin vanhurskauttamisesta.
Eikö ole kyse vain taitamattomasta innosta?
Miksi tätä ei voi pitää vain ylilyöntinä? Miksi ei ole kysymys vain liiasta innosta ja epäkypsästä opetuksesta, jotka ovat tyypillisiä herätysten alkuajan taitamattomalle innolle, mutta eivät merkitse kuitenkaan harhaan menemistä? Eikö meidän herätyksissämme aina ole ollut ylilyöntejä, kuten esimerkiksi ”omassa” herätyksessäni 60-luvulla?
Karismaattisen liikkeen viimevuosien ilmiötä tuodaan Suomeen suuren show’n, epärehellisen toiminnan ja massoja innostavien tyhjien lupausten voimalla. Kysymyksessä eivät ole vasta uskoon tulleet nuoret, vaan ”isot miehet” ja naiset, jotka kirjoittavat kirjoja, tekevät filmejä, keräävät rahaa, käyttävät tohtorintitteleitä ja johtavat seurakuntia ja pitävät massakokouksia. He myös arvostelevat suureen ääneen, suurilla foorumeilla kaikkia niitä kristittyjä, jotka eivät seuraa heidän opetustaan. Heitä saadaan kiinni vääristä profetioista, valeista, petoksista, itsensä korottamisesta, vääristä opeista, mielettömistä lupauksista, vastustajiensa uhkaamisesta ja arvostelun kieltämisestä. Heitä kutsuvat Suomeen piirit, jotka kyllä tietävät tämän kaiken, mutta ovat hurmaantuneet ”manifestaatioihin”, joita nämä miehet saivat aikaan, koska he joko todella itsekin pitävät näitä Hengen merkkeinä tai koska lupaavat itselleen tästä kaikesta vaikutusvaltaa ja uusia seuraajia ryhmiinsä.
Kun olin nuorena (alle 20-vuotiaana) innokkaasti mukana lietsomassa lähetystulta ja todellakin syyllistyin monenlaisiin ylilyönteihin (joita en tahdo vähätellä), olin kuitenkin kutsumassa rehellisiä miehiä pitämään konferensseja. Meille tuli esim. OM:n johtajia, Diez, McRostie, Verwer, Rhoton. Nämä miehet eivät olleet luterilaisia ja opettivat ehkä joskus – itsekin vielä nuorina – myös taitamattomasti. Mutta heidän joka sanaansa on voinut luottaa jo vuosikymmeniä. He eivät himoinneet rahojamme, eivätkä niitä edes pyytäneet eivätkä saaneet. He olivat ja ovat vaatimattomia, rohkeita ja nöyriä. He eivät yrittäneet hurmata meitä ihmeellisillä kertomuksilla. He eivät yrittäneet tehdä vaikutusta olemattomilla ihmeillä ja show’lla. Siksikään en pidä asiallisena, että city-seurakuntien, Nokian, Patmoksen ym. toimintaan sovelletaan samoja kriteereitä, kuin yllä mainittuihin nuorisoherätyksiin. Nämä tahot asettuvat näkyvästi kannattamaan tunnettuja harhaopettajia, kuten esim. Toronto-liikkeen johtajia ja kutsuvat maailmankuuluja huijareita Suomeen. Esimerkiksi Benny Hinn, joka on Suomessa Patmoksenkin kutsumana tämän vuoden heinäkuussa, on paljastettu moneen kertaan valehtelijana, väärien profetioiden julistajana, ”parantajana”, joka kehuu tuhansilla parantumistapauksilla, voimatta dokumentoida yhtä ainutta, paitsi propagandavideoissa. Lääketieteellisesti ei ole ainuttakaan ”kunnon” ihmettä tapahtunut. Tämän tietävät hänen Suomeen kutsujansakin hyvin. On ironista muuten, että Patmos käyttää myös David Wilkersonia, joka taas intohimoisesti varoittaa Benny Hinnistä ja Howard-Brownista ja Torontosta. Hinnille pikkuseikat, kuten kolminaisuusoppi eivät ole kovin vakavia asioita, eivät kai hänen suomalaisille kutsujilleenkaan.
Hinnin puolustajat vetoavat Hinnin usein toistuviin anteeksipyyntöihin ja kelkan kääntämisiin, mutta hän jatkaa huijaustaan täysin entiseen tapaansa. Vuosi sitten Hinn esitti profetian, jonka mukaan Jeesus on ilmestyvä hänen kokouksissaan lavalle fyysisesti ”muutaman kuukauden kuluessa” (Ennustus kuultavissa Hinnin omalla videolla http://www.bhmm.org/media/2000-3-29-56.ram. Kyseinen ennustus n. 10. minuutin kohdalla. Video on muutenkin uskomaton.). On kulunut enemmän kuin muutama kuukausi, joten ilmestyksen pitäisi tapahtua viimeistään Helsingissä. Tämänkin tietävät varmasti myös Leo Meller (Patmos), Seppo Pehkonen (Helsingin City-srk.) ja Markku Koivisto (Nokia). En usko, että he kuitenkaan peruuttavat osallistumistaan Benny Hinnin Suomeen kutsumiseen tai hänen mainostamistaan kotisivuillaan. Liiaksi säpinää ja liiaksi rahaa, mainosta, aktiota ja vaikutusvaltaa on pelissä, että pienet kauneushäiriöt voitaisiin ottaa huomioon. Ja kansaa on varmasti luvassa, lupaahan Raamattu: ”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.” (2. Tim. 4). Tämän lupauksen varassa karismaattinen villitys voi elää varmana suurten joukkojen kiinnostuksesta.
Vastuumme kristikansasta
Kysymyksessä eivät ole epäkypsät ylilyönnit, vaan toinen uskonto, kristinuskon termejä käyttävä uskonsuunta. Minun tehtäväni ei ole tuomita kenenkään sydämen uskoa – ei se ole edes mahdollista, mutta meidän on teologeina, opettajina, nuorisonohjaajina, pappeina, saarnaajina ehdottomasti arvosteltava, mitä nämä miehet ja naiset puhuvat. Tampereen piispa Juha Pihkala on näyttänyt tässä hyvää esimerkkiä. Karismaattisen liikkeen opetukset eivät ainoastaan kulje järkyttävään suuntaan, vaan ovat jo lähtökohdiltaan evankeliumin vastaisia, koska ne eivät johda panemaan toivoa Kristuksen haavoihin, vaan kokemuksiin.
Ei Hinnillä, Howard-Brownilla, Arnotteilla eikä Steve Hillillä (elokuussa Seinäjoella) olisi mitään mahdollisuuksia viedä mukanaan luterilaisten herätysliikkeidenkin jäseniä TUHATPÄIN, jos edellä ei olisi käynyt ”karismaattinen” myyräntyö, joka on ohjelmoinut uskoviamme etsimään Jumalaa sieltä, missä Hän ei ole. Karismaattinen liike ei eri aloillaan olisi päässyt harhautumaan myyräntyöhönsä, jos olisi saarnattu Jumalan puhdasta sanaa: lakia ja evankeliumia. Jos Jumalan kansan silmien edessä olisi jatkuvasti Tuomion päivä, jolloin seisomme kaikki Pyhän Jumalan edessä, emmekä saa sanotuksi mitään edes omalla äidinkielellämme, saati sitten ”kielillä”, ja Ristiinnaulittu Kristus, ei sillä olisi kiinnostusta hullutteluun.
Ainakin ”viidesläisyydestä” pätee, että suuret joukot eivät enää usko evankelisesti, vaan karismaattisesti, sielläkin, missä ei olla tietoisesti karismaattisessa liikehdinnässä mukana. Heidän uskonsa on joutumassa hukkaan!
”Jos olen poissa suunniltani, olen sitä Jumalan tähden!”
”Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät.” (2. Tim. 4).
Risto Soramies, pastori ja lähetyssaarnaaja
(Risto Soramies toimii lähetystyössä).
maanantai 28. kesäkuuta 2010
Den rätta kyrkan och kyrkans enhet
Jesus bad i hans översteprästerliga förbön om kyrkans enhet. “Jag är nu icke längre kvar i världen, men de äro kvar i världen, när jag går till dig. Helige Fader, bevara dem i ditt namn -- det som du har förtrott åt mig -- för att de må vara ett, likasom vi äro ett. Medan jag var hos dem, bevarade jag dem i ditt namn, det som du har förtrott åt mig; jag vakade över dem, och ingen av dem gick i fördärvet, ingen utom fördärvets man, ty skriften skulle ju fullbordas. (Joh. 17:11-12)
Jesu avsikt med detta tal var att bevara de sina med Guds namns väldiga kraft. Jesus hänvisar att han bevarade lärjungarna då han var ansvarig för dem. Med Guds namn han bevarade alla utan en, om vilken det fanns en profetia. Nu, då det är tid för honom att flytta till himmelen, ber han, att Gud Fader själv bevarar dem i hans namn.
Syfte eller mål för bevarande var kyrkans enhet - “för att de må vara ett, likasom vi äro ett”. Att vara ett i den betydelse som Herren talar om i detta sammanhang är något som hör till Guds väsen. Jesus exempel för denna enhet är hans och Guds väsentliga enhet. Och då vi frågar, vad är den enhetsformande principen i Jesu bön, ser vi att det är det att Gud bevarar lärjungarna i hans namn. Detta betyder Guds närvaro i hans egna.
I Efesierbrevet läser vi hur kristen enhet mellan judar och hedningar är grundat på Kristi kropp (2:15). Enhet finns alltså i Guds son, i Gud själv. Vidare läser vi en gudomlig enhetens lovsång i Efesier 4:4-6.
Gud skapar enheten mellan en person och sig själv genom evangelium. Det glada budskapet är budskapet om Guds sons försoningsdöd och uppståndelse för vår skull, och att vi endast genom tron får ta emot nåd och frid (Rom. 3:21-26). Evangeliets frälsning förmedlas oss genom ord och sakrament, som är den Helige Andens verktyg (Matt. 28:18-20; Apt. 2:38-40) instiftat av Herren Kristus själv för detta evangeliets ändamål.
I frälsningen är det fråga om Guds gärningar för oss. Det är inte prästen som förvaltar sakramenten som “gör” detta under, utan prästen förvaltar sakramenten in statu Christi, “å Kristi vägnar” (2 Kor. 5:20). Därför det är Kristus själv som gör detta.
Enhet med Gud, det är det som det är fråga om i allra högsta grad. Det är den “grunden” som inte kan bytas till något annat utan att förlora hela frälsningen. Paulus talar om grunden som han har lagt, och som skall frälsa den som hålls kvar på den, även om han skulle bygga på den en hydda av hö.
Den kyrkliga enheten
Vi lever i en värld där vi har många olika bekännelser (denomination). I en stad kan finnas flera olika kyrkor som inte firar nattvard med varandra och som inte välkomnar besökande från olika grupper att delta i sakramenten. Varför gör man detta? Är det rätt gjord? Vad betyder det och vad det betyder inte?
Kyrkan är alltid en bekännande kyrka. Så var det redan på den apostoliska tiden. Paulus godkände Apollos arbete i Korint. I Galatien förbannade samma Paulus en bekännande grupp. Vad var skillnaden? I Galatien var det fråga om att grunden hade ändrats till en annan. Och om grunden inte är byggt med Guds evangelium, är grunden fel dvs den är inte byggd på Kristus själv. Om evangeliums lära inte är i enlighet med den läran enligt vilken apostlarna själv predikade, har en sådan predikan ingen Guds frälsande kraft i sig. Evangelium är Guds kraft, skrev Paulus, men inte hurdant evangelium som helst. Det är fråga om det rätta evangeliet, “Kristi lära”.
Efter den apostoliska tiden formulerade Kyrkan åt sig de apostoliska, nicenska och Athanasios bekännelserna. Innehållet i bekännelserna var den treenige Gudens frälsningsverk. Där murades evangelie-lärans grundstenar på ett sådant sätt, att bekännelserna hade sin kraft i Guds ord och de visade också den rätta vägen åt dem som farit vilse med fel lära om gudomlighet.
I den gamla kyrkan var de tre bekännelserna det viktigaste rättesnöret för att identifiera en rätt kyrka. Resande kristna kunde inte ens tänka sig att fara in i en kyrka som inte hade den apostoliska bekännelsen med i förkunnelsen. Kyrkligt samarbete övades bara mellan de kyrkor som hade samma lära. Även om ett rätt förvaltat dop godkändes fastän det förrättats i en irrlärig kyrka, betydde det dock inte att den irrläriga kyrkan godkändes bland de kristna kyrkorna. I dopfrågan var det sakramentets och Herrens gärnings storhet som var orsak till det att en ny församlingsmedlem inte döptes pånytt om han ville bli medlem i en kristen kyrka.
Den frälsande grunden och byggnad av guld eller hö
Vi frågar: Kan då en kyrka med en bristfull lära om några lärosatser inte frälsa sina medlemmar? Och vi svarar: Det beror på i vilka lärdomar de har gått fel.
I korintierbrevet lär Paulus oss om den rätta grunden och om de som bygger på denna grunden. Han har lagt grunden “efter Guds nåd som en förfaren byggmästare”. Och grunden är Jesus Kristus själv. Hur ska man förstå det här? Hur har Paulus, en syndig människa, kunnat bygga Jesus Kristus-grunden? Vilka verktyg har byggmästaren Paulus att bygga med? Skulle det vara hans ivriga vilja, hans helighet, eller stora kärlek, eller kunnig arbetsplanering? Med något som han har i sig själv? Skulle det inte vara i stället de verktyg som Herren själv har instiftat för att frälsa en människa och som han gav åt Paulus också: lagen och evangelium, dop, nattvard.
Utan att man får höra det bibliska evangeliet är det omöjligt att bli frälst. Det hjälper ingenting att bygga en byggnad av guld om grunden är sand och människans fördärvelser. Jesus själv bestämmer hur man gör lärjungar åt honom. Det är han som bestämmer i sin gudomliga rätt de verktyg som man ska bygga grunden med. Därför att grunden är Kristus själv, kan man bygga en sådan grund bara med de verktyg han själv har instiftat för detta ändamål. Han ger sina grundläggningsverktyg i sin missionsbefallning - alltså den befallning som var just för att frälsa människor - dopet och Herrens ords undervisning (Matt. 28:19-20;). I Markus evangeliet i missionsbefallningen säger han: “Gån ut i hela världen och prediken evangelium för allt skapat. Den som tror och bliver döpt, han skall bliva frälst; men den som icke tror, han skall bliva fördömd.” (Mark. 16:15-16). Från dessa Herrens befallningar vet vi att Kristus grunden som försäkrar frälsningen är byggt med dessa Herrens instiftade verktyg -evangeliepredikan och det heliga dopet. De här två måste vara rätt förvaltade! Annars är grunden inte Kristus. Annars kan inte en kristen tro födas.
I Paulus exempel var det grunden som säkrade frälsningen. Byggnad som byggdes på Kristus-grunden orsakade lön på de rättfärdigas uppståndelse om den var byggd med ett ädelt material. Grunden försäkrade också frälsningen för dem som byggde på den rätta grunden med billigt material - trä och hö. Den Helige Ande genom Paulus har gett oss här en fårståelsestruktur om frälsningen. Grunden Kristus byggt med ordets och sakramentets verktyg med Helige Andens ledning.
Om en gudstjänstgemenskap, alltså församling, har grunden rätt, blir de saliga. Om de förvaltar dopets sakrament rätt, men lär fel om dess innehåll och hittar inte dess tröst, har de ändå möjlighet till salighet om evangeliet rätt predikas nu och då. Hungriga hundvalpar kan leva av smulor av nåd och evangelium. Guds ord och dess evangelium har en stor kraft och näring i sig även en smula kan vara tillräckligt.
Förstås har vi inte rätt att låta bristfulla lärdomar råda. Vi har apostlarnas exempel att söka den bästa föda och rätta vår lärdom efter Guds ord.
Kyrkan är synlig i det rätta evangeliet och i de rätt förvaltade sakramenten
Trosbekännelser, de rätt förvaltade sakramenten, det rätta prästämbetet, rätt evangelium och lära är alla sådana saker som en människa kan identifiera och värdera. Fastän tron i sig själv är en hjärtans sak, som man inte kan “känna” eller “se” i en annan människa eller i ett annat samfund, är ändå de ovan listade saker “synliga” och sådana som man kan granska och dra slutsatser av om de är rätt eller fel förvaltade. I Bibeln har vi många ställen där apostlarna uppmanar kristna att granska det profeterade ordet om det är i enlighet med det som de har blivit lärt. De skulle inte kunna uppmana detta om den rätta förkunnelsen inte skulle vara möjlig att identifiera. Från detta följer kyrkans och den enskilda kristnes skyldighet, med den nåden och gåvan som Gud har gett henne, att sträva mot den rätta och bibliska läran i hennes kristna kyrka och liv.
Om en lokal kyrka eller ett kyrkosamfund öppet tar en ny kurs och börjar godkänna en irrlära och uppmanar sina troenden att följa saker som Gud har genom Bibeln förbjudit, är det varje kristens uppgift att varna, uppmana och lära sin kyrka eller sina närvaranden att följa Guds ord i stället för den kursen som hennes kyrka har tagit. Det gjorde Jan Hus, Luther och så många genom den 2000-årige kyrkans historia. Ibland gjorde kyrkan bättring (Wittenbergs församling osv.), ibland brände kyrkan den rätta förkunnaren (Jan Hus). Bättringspredikan skall man låta höras för Guds ords skull, för frälsningens skull och för, märk detta, enhetens skull - fastän det skulle splittra “enhet” i den kyrka som hade avvikit från den sanna kristendomen. Kyrklig enhet är först enhet med Gud genom hans ord och sakramenten. Därifrån följer enhet med de andra heliga. Oss hjälper inte en hjärtlig enhet med andra människor, om vi har förlorat enhet med Gud.
Förstås en kyrka förlorar inte sin enhet med Gud på en minut. Uppenbarelseboken vittnar oss om en Gud som är barmhärtig och kallar sin vacklande kyrka tillbaka till det rätta. Han knackar på församlingens dörr och frågar om att få komma in och fira nattvard med sina egna (3:20). Detta är ett kraftigt tilltal. Kyrkans Herre och förlossare är lämnad ute i kylan från sin kyrka som säger i sin högmod, “Jag är rik, ja, jag har vunnit rikedomar och behöver intet” (17).
Om kyrkan går vilse
Om det skulle hända så att församlingen eller kyrkan inte gör bättring fastän flera har sagt och uppmanat och lärt detta flitigt och en lång tid, vad ska man göra då? Man har inte rätt att stå kvar i en kyrka som gått bort från sanningen och lär fel och har förlorat det rätta evangeliet och förbjuder sina trogna präster och lekmannapredikanter att predika evangelium och fira nattvard i sina församlingar och kyrkliga lokaler. Herren säger: “Tagen eder till vara för falska profeter” (Matt. 7:15). Kyrkan som kämpar emot Herrens ord och evangelium är andligt dött, såsom också den som inte “tar vara” på ordet (Sardes, som hade förlorat ordet, Upp. 3:3). Man har rätt då att gå ut och söka sig i en annan kyrka som lär rätt och förvaltar sakramenten efter Kristi instiftelse och har Biblisk lära i enlighet med de gamla bekännelserna och de lutherska bekännelseskrifterna.
Läget med finska evl-kyrkan sommaren 2010
Vår kyrka har ännu den rätta bekännelsen, ordet predikas enligt Guds ord och sakramenten förvaltas på ganska många ställen. Den kyrkliga ledningen har ändå redan tagit en kurs som har som ändamål att inte ge rum åt präster med den bibliska ämbetssynen. Detta har redan pågått i tio års tid. Tillägnade kurs slår emot en vanlig kristen. De får inte mera bibliska präster. Speciellt svårt är det i en församling där det finns kvinnliga präster. Kyrkliga domstolar har tillägnat ett tolkningssätt för kyrkolagen, som gör kyrkoherden till en brottsman emot diskrimineringslagen om han ordnar en gudstjänst utan kvinnliga präster för att tjäna de kristna med den traditionella ämbetssynen.
Allt detta betyder, att kyrkans ledning arbetar hårt emot kristna med den traditionella ämbetssynen. Varför? Varför är den gamla kyrkans ämbetssyn så farlig? Fastän kyrkan ännu godkänner den på teologisk nivå, men i praktiken straffar den om man lever efter den bibliska ämbetssynen.
Redan i tio år har vi haft teologisk rätt att ordinera män med den traditionella ämbetssynen. Rätten att göra det föds av det att biskoparna vägrade att viga män med den tradiotionella ämbetssynen. Gud har gett evangelium och nycklarna till församlingen och vigningen av herdar hör till evangeliets arbete. Svenska Missionsprovinsen har kommit för att hjälpa de finska troende. I dag har vi över tio präster som är ordinerade till lutherska kristna genom Missionsprovinsens biskopar. Vi får be för dessa präster.
Fastän vi inte mera får präster inom den Finska evl-kyrkan, får vi ännu använda kyrkorna. Vi har som väckeserörelser rätt att från evl-kyrkan ordna nattvardsgudstjänster i kyrkor. Kyrkoherden kan bjuda kyrkorum för en rörelse så att deras egna präster kan förrätta gudstjänst på den bibliska ämbetssynen.
Jesu avsikt med detta tal var att bevara de sina med Guds namns väldiga kraft. Jesus hänvisar att han bevarade lärjungarna då han var ansvarig för dem. Med Guds namn han bevarade alla utan en, om vilken det fanns en profetia. Nu, då det är tid för honom att flytta till himmelen, ber han, att Gud Fader själv bevarar dem i hans namn.
Syfte eller mål för bevarande var kyrkans enhet - “för att de må vara ett, likasom vi äro ett”. Att vara ett i den betydelse som Herren talar om i detta sammanhang är något som hör till Guds väsen. Jesus exempel för denna enhet är hans och Guds väsentliga enhet. Och då vi frågar, vad är den enhetsformande principen i Jesu bön, ser vi att det är det att Gud bevarar lärjungarna i hans namn. Detta betyder Guds närvaro i hans egna.
I Efesierbrevet läser vi hur kristen enhet mellan judar och hedningar är grundat på Kristi kropp (2:15). Enhet finns alltså i Guds son, i Gud själv. Vidare läser vi en gudomlig enhetens lovsång i Efesier 4:4-6.
Gud skapar enheten mellan en person och sig själv genom evangelium. Det glada budskapet är budskapet om Guds sons försoningsdöd och uppståndelse för vår skull, och att vi endast genom tron får ta emot nåd och frid (Rom. 3:21-26). Evangeliets frälsning förmedlas oss genom ord och sakrament, som är den Helige Andens verktyg (Matt. 28:18-20; Apt. 2:38-40) instiftat av Herren Kristus själv för detta evangeliets ändamål.
I frälsningen är det fråga om Guds gärningar för oss. Det är inte prästen som förvaltar sakramenten som “gör” detta under, utan prästen förvaltar sakramenten in statu Christi, “å Kristi vägnar” (2 Kor. 5:20). Därför det är Kristus själv som gör detta.
Enhet med Gud, det är det som det är fråga om i allra högsta grad. Det är den “grunden” som inte kan bytas till något annat utan att förlora hela frälsningen. Paulus talar om grunden som han har lagt, och som skall frälsa den som hålls kvar på den, även om han skulle bygga på den en hydda av hö.
Den kyrkliga enheten
Vi lever i en värld där vi har många olika bekännelser (denomination). I en stad kan finnas flera olika kyrkor som inte firar nattvard med varandra och som inte välkomnar besökande från olika grupper att delta i sakramenten. Varför gör man detta? Är det rätt gjord? Vad betyder det och vad det betyder inte?
Kyrkan är alltid en bekännande kyrka. Så var det redan på den apostoliska tiden. Paulus godkände Apollos arbete i Korint. I Galatien förbannade samma Paulus en bekännande grupp. Vad var skillnaden? I Galatien var det fråga om att grunden hade ändrats till en annan. Och om grunden inte är byggt med Guds evangelium, är grunden fel dvs den är inte byggd på Kristus själv. Om evangeliums lära inte är i enlighet med den läran enligt vilken apostlarna själv predikade, har en sådan predikan ingen Guds frälsande kraft i sig. Evangelium är Guds kraft, skrev Paulus, men inte hurdant evangelium som helst. Det är fråga om det rätta evangeliet, “Kristi lära”.
Efter den apostoliska tiden formulerade Kyrkan åt sig de apostoliska, nicenska och Athanasios bekännelserna. Innehållet i bekännelserna var den treenige Gudens frälsningsverk. Där murades evangelie-lärans grundstenar på ett sådant sätt, att bekännelserna hade sin kraft i Guds ord och de visade också den rätta vägen åt dem som farit vilse med fel lära om gudomlighet.
I den gamla kyrkan var de tre bekännelserna det viktigaste rättesnöret för att identifiera en rätt kyrka. Resande kristna kunde inte ens tänka sig att fara in i en kyrka som inte hade den apostoliska bekännelsen med i förkunnelsen. Kyrkligt samarbete övades bara mellan de kyrkor som hade samma lära. Även om ett rätt förvaltat dop godkändes fastän det förrättats i en irrlärig kyrka, betydde det dock inte att den irrläriga kyrkan godkändes bland de kristna kyrkorna. I dopfrågan var det sakramentets och Herrens gärnings storhet som var orsak till det att en ny församlingsmedlem inte döptes pånytt om han ville bli medlem i en kristen kyrka.
Den frälsande grunden och byggnad av guld eller hö
Vi frågar: Kan då en kyrka med en bristfull lära om några lärosatser inte frälsa sina medlemmar? Och vi svarar: Det beror på i vilka lärdomar de har gått fel.
I korintierbrevet lär Paulus oss om den rätta grunden och om de som bygger på denna grunden. Han har lagt grunden “efter Guds nåd som en förfaren byggmästare”. Och grunden är Jesus Kristus själv. Hur ska man förstå det här? Hur har Paulus, en syndig människa, kunnat bygga Jesus Kristus-grunden? Vilka verktyg har byggmästaren Paulus att bygga med? Skulle det vara hans ivriga vilja, hans helighet, eller stora kärlek, eller kunnig arbetsplanering? Med något som han har i sig själv? Skulle det inte vara i stället de verktyg som Herren själv har instiftat för att frälsa en människa och som han gav åt Paulus också: lagen och evangelium, dop, nattvard.
Utan att man får höra det bibliska evangeliet är det omöjligt att bli frälst. Det hjälper ingenting att bygga en byggnad av guld om grunden är sand och människans fördärvelser. Jesus själv bestämmer hur man gör lärjungar åt honom. Det är han som bestämmer i sin gudomliga rätt de verktyg som man ska bygga grunden med. Därför att grunden är Kristus själv, kan man bygga en sådan grund bara med de verktyg han själv har instiftat för detta ändamål. Han ger sina grundläggningsverktyg i sin missionsbefallning - alltså den befallning som var just för att frälsa människor - dopet och Herrens ords undervisning (Matt. 28:19-20;). I Markus evangeliet i missionsbefallningen säger han: “Gån ut i hela världen och prediken evangelium för allt skapat. Den som tror och bliver döpt, han skall bliva frälst; men den som icke tror, han skall bliva fördömd.” (Mark. 16:15-16). Från dessa Herrens befallningar vet vi att Kristus grunden som försäkrar frälsningen är byggt med dessa Herrens instiftade verktyg -evangeliepredikan och det heliga dopet. De här två måste vara rätt förvaltade! Annars är grunden inte Kristus. Annars kan inte en kristen tro födas.
I Paulus exempel var det grunden som säkrade frälsningen. Byggnad som byggdes på Kristus-grunden orsakade lön på de rättfärdigas uppståndelse om den var byggd med ett ädelt material. Grunden försäkrade också frälsningen för dem som byggde på den rätta grunden med billigt material - trä och hö. Den Helige Ande genom Paulus har gett oss här en fårståelsestruktur om frälsningen. Grunden Kristus byggt med ordets och sakramentets verktyg med Helige Andens ledning.
Om en gudstjänstgemenskap, alltså församling, har grunden rätt, blir de saliga. Om de förvaltar dopets sakrament rätt, men lär fel om dess innehåll och hittar inte dess tröst, har de ändå möjlighet till salighet om evangeliet rätt predikas nu och då. Hungriga hundvalpar kan leva av smulor av nåd och evangelium. Guds ord och dess evangelium har en stor kraft och näring i sig även en smula kan vara tillräckligt.
Förstås har vi inte rätt att låta bristfulla lärdomar råda. Vi har apostlarnas exempel att söka den bästa föda och rätta vår lärdom efter Guds ord.
Kyrkan är synlig i det rätta evangeliet och i de rätt förvaltade sakramenten
Trosbekännelser, de rätt förvaltade sakramenten, det rätta prästämbetet, rätt evangelium och lära är alla sådana saker som en människa kan identifiera och värdera. Fastän tron i sig själv är en hjärtans sak, som man inte kan “känna” eller “se” i en annan människa eller i ett annat samfund, är ändå de ovan listade saker “synliga” och sådana som man kan granska och dra slutsatser av om de är rätt eller fel förvaltade. I Bibeln har vi många ställen där apostlarna uppmanar kristna att granska det profeterade ordet om det är i enlighet med det som de har blivit lärt. De skulle inte kunna uppmana detta om den rätta förkunnelsen inte skulle vara möjlig att identifiera. Från detta följer kyrkans och den enskilda kristnes skyldighet, med den nåden och gåvan som Gud har gett henne, att sträva mot den rätta och bibliska läran i hennes kristna kyrka och liv.
Om en lokal kyrka eller ett kyrkosamfund öppet tar en ny kurs och börjar godkänna en irrlära och uppmanar sina troenden att följa saker som Gud har genom Bibeln förbjudit, är det varje kristens uppgift att varna, uppmana och lära sin kyrka eller sina närvaranden att följa Guds ord i stället för den kursen som hennes kyrka har tagit. Det gjorde Jan Hus, Luther och så många genom den 2000-årige kyrkans historia. Ibland gjorde kyrkan bättring (Wittenbergs församling osv.), ibland brände kyrkan den rätta förkunnaren (Jan Hus). Bättringspredikan skall man låta höras för Guds ords skull, för frälsningens skull och för, märk detta, enhetens skull - fastän det skulle splittra “enhet” i den kyrka som hade avvikit från den sanna kristendomen. Kyrklig enhet är först enhet med Gud genom hans ord och sakramenten. Därifrån följer enhet med de andra heliga. Oss hjälper inte en hjärtlig enhet med andra människor, om vi har förlorat enhet med Gud.
Förstås en kyrka förlorar inte sin enhet med Gud på en minut. Uppenbarelseboken vittnar oss om en Gud som är barmhärtig och kallar sin vacklande kyrka tillbaka till det rätta. Han knackar på församlingens dörr och frågar om att få komma in och fira nattvard med sina egna (3:20). Detta är ett kraftigt tilltal. Kyrkans Herre och förlossare är lämnad ute i kylan från sin kyrka som säger i sin högmod, “Jag är rik, ja, jag har vunnit rikedomar och behöver intet” (17).
Om kyrkan går vilse
Om det skulle hända så att församlingen eller kyrkan inte gör bättring fastän flera har sagt och uppmanat och lärt detta flitigt och en lång tid, vad ska man göra då? Man har inte rätt att stå kvar i en kyrka som gått bort från sanningen och lär fel och har förlorat det rätta evangeliet och förbjuder sina trogna präster och lekmannapredikanter att predika evangelium och fira nattvard i sina församlingar och kyrkliga lokaler. Herren säger: “Tagen eder till vara för falska profeter” (Matt. 7:15). Kyrkan som kämpar emot Herrens ord och evangelium är andligt dött, såsom också den som inte “tar vara” på ordet (Sardes, som hade förlorat ordet, Upp. 3:3). Man har rätt då att gå ut och söka sig i en annan kyrka som lär rätt och förvaltar sakramenten efter Kristi instiftelse och har Biblisk lära i enlighet med de gamla bekännelserna och de lutherska bekännelseskrifterna.
Läget med finska evl-kyrkan sommaren 2010
Vår kyrka har ännu den rätta bekännelsen, ordet predikas enligt Guds ord och sakramenten förvaltas på ganska många ställen. Den kyrkliga ledningen har ändå redan tagit en kurs som har som ändamål att inte ge rum åt präster med den bibliska ämbetssynen. Detta har redan pågått i tio års tid. Tillägnade kurs slår emot en vanlig kristen. De får inte mera bibliska präster. Speciellt svårt är det i en församling där det finns kvinnliga präster. Kyrkliga domstolar har tillägnat ett tolkningssätt för kyrkolagen, som gör kyrkoherden till en brottsman emot diskrimineringslagen om han ordnar en gudstjänst utan kvinnliga präster för att tjäna de kristna med den traditionella ämbetssynen.
Allt detta betyder, att kyrkans ledning arbetar hårt emot kristna med den traditionella ämbetssynen. Varför? Varför är den gamla kyrkans ämbetssyn så farlig? Fastän kyrkan ännu godkänner den på teologisk nivå, men i praktiken straffar den om man lever efter den bibliska ämbetssynen.
Redan i tio år har vi haft teologisk rätt att ordinera män med den traditionella ämbetssynen. Rätten att göra det föds av det att biskoparna vägrade att viga män med den tradiotionella ämbetssynen. Gud har gett evangelium och nycklarna till församlingen och vigningen av herdar hör till evangeliets arbete. Svenska Missionsprovinsen har kommit för att hjälpa de finska troende. I dag har vi över tio präster som är ordinerade till lutherska kristna genom Missionsprovinsens biskopar. Vi får be för dessa präster.
Fastän vi inte mera får präster inom den Finska evl-kyrkan, får vi ännu använda kyrkorna. Vi har som väckeserörelser rätt att från evl-kyrkan ordna nattvardsgudstjänster i kyrkor. Kyrkoherden kan bjuda kyrkorum för en rörelse så att deras egna präster kan förrätta gudstjänst på den bibliska ämbetssynen.
perjantai 18. kesäkuuta 2010
Katkismuskoulu: Käskyjen tarkoitus.
TERVETUOLOA JÄLLEEN OPPITUNNILLE. Uusin diasarja katsottavissa TÄÄLTÄ.
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
Rippileiri 2010
Sunnuntaina päättyi Rauhan Sanan rippikoululeiri Kokkolassa. Leiristä jäi kiitollinen mieli. Saimme yhdessä kokea Taivaan Isän huolenpitoa, yhteyttä Kristuksessa sekä kuulla Pyhän Hengen puhetta Jumalan sanassa.
Rippikirkko Kokkolan kaupungin kirkossa klo 14.00 oli rippikoulun tähtäyspiste ja huipennus. Nuoret saivat antaa lupauksen pysyä Jumalan sanassa ja katekismuksen opetuksessa sekä kilvoitella elämän tiellä. Lupaus annettiin Herran edessä ja seurakunnan läsnäollessa. Näin he liittyivät ketjuun, johon heidän isänsä ja äitinsä, isovanhempansa ja suomalaisetkin jo satoja vuosia ovat liittyneet. Lupauksen jälkeen heidät siunattiin ja heille annettiin lupa käydä itsenäisesti Herran pyhällä ehtoollisella.
Rippikirkossa oli 400 vierasta. Konfirmaatio ja ensimmäinen ehtoollinen ei ole siis pieni juttu nuoren elämässä myöskään sukulaisten mielestä!
Rippikirkko Kokkolan kaupungin kirkossa klo 14.00 oli rippikoulun tähtäyspiste ja huipennus. Nuoret saivat antaa lupauksen pysyä Jumalan sanassa ja katekismuksen opetuksessa sekä kilvoitella elämän tiellä. Lupaus annettiin Herran edessä ja seurakunnan läsnäollessa. Näin he liittyivät ketjuun, johon heidän isänsä ja äitinsä, isovanhempansa ja suomalaisetkin jo satoja vuosia ovat liittyneet. Lupauksen jälkeen heidät siunattiin ja heille annettiin lupa käydä itsenäisesti Herran pyhällä ehtoollisella.
Rippikirkossa oli 400 vierasta. Konfirmaatio ja ensimmäinen ehtoollinen ei ole siis pieni juttu nuoren elämässä myöskään sukulaisten mielestä!
torstai 3. kesäkuuta 2010
Pappisliiton jäsenkyselyn satoa
Luopumuksen etenemisvauhti pappien keskuudessa 20 % kahdeksassa vuodessa
Luopumus raamatun seksuaalikäsityksestä etenee vauhdilla pappien keskuudessa. Vauhti lienee lähes sama kuin uusien pappien määrä suhteessa eläkkeelle poistuviin. Tämän tulkinnan suuntaan osoittaa se, että yli 55 vuotiaat papit suhtautuivat homoseksuaalisuuteen kriittisimmin.
"Pappien suhtautuminen samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen kirkollista siunaamista kohtaan on kokonaisuudessaan muuttunut myönteisemmäksi 2000-luvulla (ks. Kuvio 1). Kun vuonna 2002 papeista 24 prosenttia kannatti (oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä) rekisteröidyn parisuhteen siunaamista, vuonna 2006 osuus oli 38 prosenttia ja vuonna 2010 44 prosenttia. Täysin tai jokseenkin eri mieltä olevien osuus oli vastaavasti pudonnut vuoden 2002 62 prosentista ja vuoden 2006 51 prosentista vuonna 2010 41 prosenttiin. Pappien keskuudessa vastustajia ja kannattajia oli siis lähes yhtä paljon....
Naispapit suhtautuivat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkolliseen siunaamiseen olennaisesti myönteisemmin kuin miespuoliset kollegansa. Miespapeista 56 prosenttia vastusti kirkollista siunaamista (valinnut vaihtoehdon 1–2), kun naispapeista vain joka viides. Vastaavasti hyväksyjiä oli naispappien keskuudessa 57 prosenttia, miespappien keskuudessa kolmannes...
...Papeista muita kriittisempiä olivat yli 55-vuotiaat, sen sijaan muiden ikäryhmien välillä ei juuri ollut eroa. Samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteiden siunaaminen herätti vastustusta eniten vanhoillislestadiolaisuuteen, SLEY:yn, Kansanlähetykseen, Suomen Raamattuopistoon ja karismaattiseen liikkeeseen kuuluvien keskuudessa."
Lähes kolmannes (29 %) papeista haluaisi naispappeuden vastustajille oikeuden toimia vakaumuksensa mukaan
"Papeista 90 % hyväksyy naispappeuden "ilman muuta", 61 % edellyttää vastustajien toimivan kirkon päätästen mukaisesti. Siitä huolimatta "neljännes (29 %) hyväksyi naispappeuden ilman muuta, mutta samalla ymmärsi naispappeuden vastustajia ja soisi heille mahdollisuuden toimia oman vakaumuksensa mukaisesti....Naisteologeista 22prosenttia soisi naispappeuden vastustajien toimivan oman vakaumuksensa mukaisesti. Prosentti naisteologeista kertoi suhtautuvansa varauksella naispappeuteen ja hyväksyvänsä sen vain, koska kirkko on sen virallisesti hyväksynyt."
Tätä tulosta lienee tulkittava samalla tavoin kuin homoseksuaalisuus-tulostakin. Vanhemmat papit olisivat suvaitsevaisempia kuin nuoremmat. Naispappien suhteen tämä oletus ei pidä paikkaansa, vain pieni osa heisät on yli 55-vuotiaita).
JOka tapauksessa tuomiokapitulit ovat ottaneet linjan, joka ei vastaa lähes kolmasosan pappien mieltä. Piispainkokous hyväksyi perinteisen virkakäsityksen raamatulliseksi (piispainkokouksen päätös 2006) ja kolmasosa (29 %, naispapeista 22 %) kirkon vastuullisista opettajista hyväksyy näkemyksen mahdolliseksi noudattaa kirkossa. Mutta piispat poikkeavat kapituleissaan päätöksen teologiasta rankaisemalla vakaumuksen noudattamisesta papinvirassaan (seurakuntavirat). Piispat ja tuomiokapitulit ovat johtaneet toimintansa tilanteeseen, jossa ne toimivat eri tavoin kuin uskovat. Se on aika erikoista jumalanpalvelusyhteisössä nimeltä kirkko, joka katsoo olevansa nimenomaan uskonyhteisö.
Luopumus raamatun seksuaalikäsityksestä etenee vauhdilla pappien keskuudessa. Vauhti lienee lähes sama kuin uusien pappien määrä suhteessa eläkkeelle poistuviin. Tämän tulkinnan suuntaan osoittaa se, että yli 55 vuotiaat papit suhtautuivat homoseksuaalisuuteen kriittisimmin.
"Pappien suhtautuminen samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteen kirkollista siunaamista kohtaan on kokonaisuudessaan muuttunut myönteisemmäksi 2000-luvulla (ks. Kuvio 1). Kun vuonna 2002 papeista 24 prosenttia kannatti (oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä) rekisteröidyn parisuhteen siunaamista, vuonna 2006 osuus oli 38 prosenttia ja vuonna 2010 44 prosenttia. Täysin tai jokseenkin eri mieltä olevien osuus oli vastaavasti pudonnut vuoden 2002 62 prosentista ja vuoden 2006 51 prosentista vuonna 2010 41 prosenttiin. Pappien keskuudessa vastustajia ja kannattajia oli siis lähes yhtä paljon....
Naispapit suhtautuivat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden kirkolliseen siunaamiseen olennaisesti myönteisemmin kuin miespuoliset kollegansa. Miespapeista 56 prosenttia vastusti kirkollista siunaamista (valinnut vaihtoehdon 1–2), kun naispapeista vain joka viides. Vastaavasti hyväksyjiä oli naispappien keskuudessa 57 prosenttia, miespappien keskuudessa kolmannes...
...Papeista muita kriittisempiä olivat yli 55-vuotiaat, sen sijaan muiden ikäryhmien välillä ei juuri ollut eroa. Samaa sukupuolta olevien rekisteröidyn parisuhteiden siunaaminen herätti vastustusta eniten vanhoillislestadiolaisuuteen, SLEY:yn, Kansanlähetykseen, Suomen Raamattuopistoon ja karismaattiseen liikkeeseen kuuluvien keskuudessa."
Lähes kolmannes (29 %) papeista haluaisi naispappeuden vastustajille oikeuden toimia vakaumuksensa mukaan
"Papeista 90 % hyväksyy naispappeuden "ilman muuta", 61 % edellyttää vastustajien toimivan kirkon päätästen mukaisesti. Siitä huolimatta "neljännes (29 %) hyväksyi naispappeuden ilman muuta, mutta samalla ymmärsi naispappeuden vastustajia ja soisi heille mahdollisuuden toimia oman vakaumuksensa mukaisesti....Naisteologeista 22prosenttia soisi naispappeuden vastustajien toimivan oman vakaumuksensa mukaisesti. Prosentti naisteologeista kertoi suhtautuvansa varauksella naispappeuteen ja hyväksyvänsä sen vain, koska kirkko on sen virallisesti hyväksynyt."
Tätä tulosta lienee tulkittava samalla tavoin kuin homoseksuaalisuus-tulostakin. Vanhemmat papit olisivat suvaitsevaisempia kuin nuoremmat. Naispappien suhteen tämä oletus ei pidä paikkaansa, vain pieni osa heisät on yli 55-vuotiaita).
JOka tapauksessa tuomiokapitulit ovat ottaneet linjan, joka ei vastaa lähes kolmasosan pappien mieltä. Piispainkokous hyväksyi perinteisen virkakäsityksen raamatulliseksi (piispainkokouksen päätös 2006) ja kolmasosa (29 %, naispapeista 22 %) kirkon vastuullisista opettajista hyväksyy näkemyksen mahdolliseksi noudattaa kirkossa. Mutta piispat poikkeavat kapituleissaan päätöksen teologiasta rankaisemalla vakaumuksen noudattamisesta papinvirassaan (seurakuntavirat). Piispat ja tuomiokapitulit ovat johtaneet toimintansa tilanteeseen, jossa ne toimivat eri tavoin kuin uskovat. Se on aika erikoista jumalanpalvelusyhteisössä nimeltä kirkko, joka katsoo olevansa nimenomaan uskonyhteisö.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)