Pääsenkö taivaaseen?

Miksi uskon, mistä tiedän että uskoni riittää, ja mikä on tae taivaaseen pääsemisestä? Jokaisella kristillisellä ryhmällä on näihin omat vastauksensa. Tässä tarjoan pohdittavaa luterilaisesta perspektiivistä.

Millä mittapuulla on mitattava taivaaseen pääseminen? Kelpaako käyttäymismallit (ei meikkiä tai kyllä meikkiä, ei sitä tai kyllä tätä, ei eitä tai kyllä kyllää, ole kiltti ole, syntinen jne)? Onko sittenkin etsittävää ihmiskäskyjä varmempaa perustusta, eli miten olisi kymmenen käskyn täyttäminen? Kun sekään ei onnistu niin mikä sitten. Otetaanko matalalla rimalla vai korkealla rimalla eli riittääkö ulkoinen täyttäminen vai vaaditaanko myös sydämen hurskautta eli vilpistelemätöntä ja horjumatonta ja puhtaasta rakkaudesta lähtevää halua tehdä oikein? Käytöstavoista ja elämästä ei voi vetää lopullisia tuomioita, sen ymmärtää jokainen.

Pitäisikö sitten etsiä kokemuksesta? Jos henkilö on kokenut hengellisen murroksen, nimitettäköön sitä uskoon tulemiseksi, armon kirkastumiseksi, uudestisyntymiseksi, parannuksen tekemiseksi tai miksi tahansa, riittääkö varmuus? Onko kokemus aito, Jumalan synnyttämä, vai oliko sittenkin tilaisuuden vakuuttavuus tai puhujan karismaattisuus se ratkaiseva tekijä kokemuksen syntymiseen? Tai oma halu vain "sanoa kokeneensa" koska tietää että näiden ihanien ihmisten yhteyteen pääsee kun sanoo kokeneensa jotakin hyvää?

Olen ajatellut itse lähinnä näin: jos henkilö uskoo kristuksen tuomaan pelastukseen niin kyllä hän varmasti pääsee taivaaseen! Jeesus teki tien yksinkertaiseksi, kun hän sanoi, "Joka sen (evankeliumin) uskoo ja kastetaan, se pelastuu..." (Mark. 16:16). Kaste on Jumalan erehtymätön teko, joka on hänen kirjanpidossaan tallessa vaikka ihminen itse olisikin joskus luopunut kasteen armoliitosta. Uskon kautta hän pääsee takaisin liittoon ja "seurakunnan on hänelle annettava synninpäästö" kuten sen Augsburgin tunnustus sanoo. Usko ei ole kokemus, vaan se on luottamista Jumalan pelastustekoihin. Se ei ole tapojen noudattamista tai lain käskyihin turvautumista, vaan armoa, joka antaa anteeksi, kun ihminen (kuitenkin) epäonnistuu hyvyysyrityksissään.

Siunausta elämääsi toivoo Vesa

Rauhansanalaisuus pähkinänkuoressa

Lestadiolainen herätys alkoi Ruotsin ja Suomen Lapissa 1840-luvulla Kaaresuvannon kirkkoherra Lars Levi Laestadiuksen saarnatuolin ympärillä. Kolmessa vuosikymmenessä herätys oli saavuttanut Etelä-Suomen ja Pohjois-Amerikan leviten talosta taloon. Lestadiolaisuus oli osa yhteispohjoismaista herätysliikehdintää, joka oli käynnissä suuremmassa tai pienemmässä mittakaavassa lähes kaikkialla. Samanaikaisista herätyksistä tunnettuja ovat mm. vanhimpana rukoilevaisuus, sitten herännäisyys ja evankelisuus. Kaikkia näitä yhdisti yhteinen alkuaikojen laulukirja Siionin Virret, joka oli Jalasjärven kappalainen Elias Laguksen (1741-1819) suomentama ruotsinkielisestä herrnhutilaisten laulukirjasta Zions Sånger. Lagus julkaisi laulukirjan vuonna 1790 nimellä ”Sionin virret, Ruotsista Suomexi käätyt”. 1800-luvun loppuun mennessä tätä laulukirjaa tiedetään julkaistun ainakin 18 painosta, niistä kolme lestadiolaisten toimesta 1880- ja 1890-luvuilla (Timo Holma, 2005, STI).

Lestadiolaisuus laajeni nopeasti moneen suuntaan. Tämä aiheutti kirjavuutta lestadiolaiseen liikkeeseen. Liike säilyi yhtenäisenä lähes 1800-luvun loppuun, tosin jo katekeetta Juhani Raattamaan viimeisenä elinvuosikymmenenä (1890-luku) yhtenäisyyteen tuli vakavia säröjä. Yhtenäinen lestadiolaisuus jäi 1800-luvun puolelle, kun 1900-luvulle tultaessa ja sen alkuvuosikymmeninä lestadiolaisuus jakaantui kolmeen haaraan esikoisiin, uusheräykseen ja vanhoillisiin. Rauhansanalaisuus on ns. vanhoillislestadiolaisuuden haarautumisen seurausta vuodelta 1934.

Levinneisyys
Rauhansanalaisuuden kannatusalueet sijoittuvat Tornionlaakson molemmin puolin, Länsi-Lappiin ja Rovaniemelle. Oulunseutu ja Pohjois-Pohjanmaan rannikko sekä Keskipohjanmaa ovat liikkeen keskeisiä alueita. Oma , ja tänä päivänä väkimäärältään suurin, keskittymänsä on ruotsinkielinen rannikko Kokkolan ja Pietarsaaren kohdilla sekä hieman sisämaahan. Tällä alueella 1934 hajaantumista ei tapahtunut. Ruotsinkielinen lestadiolaisuus jatkoi yhtenäisenä ja yhdessä suomenkielisen lestadiolaisuuden pikkuesikoisuuden eli ns.rauhansanalaisen suunnan kanssa. Helsingissä on rauhansanalaisuutta ollut vuodesta 1934 lähtien. Yhteydet Pohjois-Amerikan rauhansanalaisen kirkkokunnan (ALC) kanssa ovat jatkuneet tiiviinä.

Rauhansanalaisuutta on Suomessa suomen- ja ruotsinkieliset yhteen lukien vajaat 7000 henkeä, josta ruotsinkieliset muodostavat n. 5000 henkeä. Lisäksi Norjassa Alta-Kokelv seuduilla on muutama seurakunta. Rauhan Sana-lehdellä on 2200 (v. 2007) tilaajaa ja Sions Missionstidningillä n. 2379 (v. 2012).

Toiminta
Rauhansanalaisuus on historiansa tähden järjestäytynyt hyvin epämuodollisesti. Sillä ei ole keskusyhdistystä eikä mitään kattorakennetta, joka hallitsisi rukoushuoneita. Rukoushuoneet haluavat säilyttää itsenäisyytensä.
Perustoiminta tapahtuu ”rukoushuoneiden” yhteydessä. Rukoushuoneeseen kokoontuvaa yhteisöä kutsutaan seurakunnaksi.
Rauhan Sana-, Zions Missionstidning- ja vuosittaisen Pohjolan Joulu-lehden lisäksi LYRS ja LFF harjoittavat pienimuotoista kirja- ja äänitekustannustointa. Myydyin julkaisu on ollut vuodesta toiseen Sions Sånger-laulukirja.

Perusjulistus
Rauhansanalaisessa evankeliumin julistuksessa korostuu synninpäästö ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, jossa jokainen katuva saa omistaa syntien anteeksiantamuksen. Rauhansanalaisuus on omantunnon kristillisyyttä, jossa uskovia kehotetaan elämään kuuliaisena Jumalan sanan ohjaamalle omantunnon äänelle. Toinen uskova ei ole toisen yläpuolella, ”olemme kaikki veljiä ja sisaria”. Jumalan sanan auktoriteetti ulottuu yli yksityisen kristityn ja seurakunnan. Usein kuullaan kehoitus, että Raamattu on julistettava ”kokonaisena Jumalan sanana”. Laki ja evankeliumi ovat kumpikin Jumalan sanaa.

Rauhansanalaisuuden kristinoppi lapsi- ja nuorisotyössä on Lutherin Vähä katekismus. Saarnaajat käyttävät lisäksi Isoa katekismusta. Luterilaiset tunnustuskirjatkaan eivät ole kokonaan tuntemattomat. Se löytyy monien saarnamiesten hyllystä.

Julistajina toimivat maallikkosaarnaajat sekä papit. Myös seurakuntalainen, nainen tai mies, nuori tai vanha, saa todistaa, selittää sanaa ja antaa kehotuksia ”penkin päädystä”. Yleensä maallikkosaarnaajat ”kutsutaan” virkaan seurakunnan yhteisen kokouksen toimesta. Tosin saarnaajaksi tulemisessa on kautta aikain ollut kirjontaa, ei ole ollut vain yhtä ainoaa tapaa. Ensimmäiset saarnamiehet kutsui Laestadius Kaaresuvannon seurakunnan paimenena.

Suhde kirkkoon
Rauhansanalaisten suhde kirkkoon kaksitahoinen. Toisaalta ”isien kirkossa” tahdotaan olla jäseninä ja sen harjoittama diakonia- ja lähetystyö nähdään tarpeellisena, mutta toisaalta sen toimintaan ei olla kaikessa halukkaita liittymään. Kirkosta eroamista on tapahtunut paikoittain. Muutaman hyvän uudistuksen rinnalla kirkon monet uudistukset nähdään Raamatusta luopumisena, eikä niissä tahdota seurata kirkon esimerkkiä. Monia huolestuttaa kirkon johdon kova asenne sanaan pitäytyviä herätysliikekristittyjä ja pappeja kohtaan. Ruotsinkieliset lähettivät vuonna 2007 Oulun ja Porvoon tuomiokapituleille kirjeen, jossa he sanoivat naispappeuspäätöksen olleen liberaaliteologian aiheuttama epäraamatullinen päätös, josta kirkkoa kutsutaan ”todelliseen parannukseen ja palaamaan Kristuksen antamalle perustalle”. Samalla he ilmaisivat tukensa perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyville papeille ja maallikoille ja edellyttivät kirkon antavan heille tilaa. Myös suomenkielinen puhujainkokous on lausunut kielteisen, ”ei voi tunnustaa”, kantansa naispappeuteen heti naispappeuden toteuduttua vuonna 1986. Mukana oli suuri joukko maallikoita ja pappeja. Naispappeuden lisäksi suuri huoli on kirkon johdon kääntyminen homoseksuaalisuuden harjoittamisen hyväksymisen suuntaan. Kirkon homopäätöstä ei ole hyväksytty missään rukoushuoneessa tai yhdistyksessä. Rauhansanalaisuudessa katsotaan, että kirkkoa hajottaa jokainen sanasta luopuminen.

Rauhansanalaiset haluavat rukoilla kirkon puolesta ja haluavat tukea kaikkia sen Jumalan sanalle uskollisia työntekijöitä. Kriittisyydessäkin halutaan olla Kristuksen rakkaudessa ja totuudessa rakastavia.

Tule mukaan toimintaan!
Ota yhteyttä ja tule Jumalan sanan kuuloon. Ovet ovat kaikille, jotka janoavat elämäänsä Jumalan sanan opetusta ja evankeliumin saarnaa. Emme vaadi uusia parannuksia, jos olet kristitty, saat tulla mukaan ja uskoa Kristukseen yhdessä meidän kanssamme. Jos olet tuhlaajapojan tai tuhlaajatyttären teillä, niin tule rohkeasti juttelemaan uskon asioista. Me rukoilemme kanssasi elämääsi Pyhän Hengen johdatusta ja jos sinä haluat kuulla evankeliumin synninpäästön sanoissa, me tahdomme Jumalan johdatuksessa siinäkin palvella. Meidän kanssamme ei tarvitse olla pyhimys, tule sellaisena kuin olet, viisaana tai tyhmänä – mekin olemme viisaita ja tyhmiä Kristuksessa. Ensimmäiset lestadiolaiset saarnamiehet olivat kylän entisiä tunnettuja juoppoja, jotka saivat parannuksen armon!

Vesa Pöyhtäri,
pastori, LFF
044-2175 410
vpoyhtari@hotmail.com

Rauhallista joulua

Jeesus Kristus, Vapahtajamme syntyi ihmiseksi neitsyt Marian kautta. Betlehemin talli sai olla koko maailman kuninkaan ensimmäinen asunto maan päällä. Hän tahtoi perustaa hovinsa niin alas, että karja ja eläimetkin saavat sinne tulla lämmittelemään ja turvaan yön vaaroilta. 

Joulu on meille kotien juhla. Lapsemme koristavat kuusen ja joulupöytää laitetaan yhdessä ja hartaudella. Olisipa meillä tilaa kodeissamme myös sille Taivaalliselle Vieraalle, että Hän saisi tulla sisään ja ottaa paikkansa jokaisessa sydämessä. Raivaa tietä taivaan kuninkaalle sydämessäsi, sillä "katso, sinun kunikaasi tulee sinulle nöyräna ja hiljaisena, aasin varsa ratsunaan..."

Kiitos kuluneesta vuodesta lähetysrenkaan jäsenille. Yhdessä olemme saaneet palvella Kristus Kuningasta. Siunatkoon sinua kaikkivaltias Isä ja Poika ja Pyhä Henki + . 

Vesa ja Karita Pöyhtäri

Katekismuskoulu: Kolmas käsky

Katekismuskoulussa on nyt katsottavana kolmas käsky. Tässä linkki.
Pane viestiä eteenpäin, postita linkki ystävillesi.
t. Vesa

Saarna Kartta toukokuu 2012

Saaran Kartta ilmestyy jo kolmatta vuotta.  Lehdessä käymme läpi tulevan kuukauden evankeliumitekstit sekä luomme katsauksia ajankohtaisiin kysymyksiin.
http://www.slideshare.net/vpoyhtari/toukokuun-2012-saarna-kartta-12966586
Tule mukaan tilaajaksi.
Tilaukset vpoyhtari@hotmail.com
Lehti on lähetysrenkaan (LFF) tuella jaettava nettilehti

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä (jos löytää kotiin)

Hiihtolomalla olen löytänyt uuden vanhan harrastuksen - metsähiihto. Ostin virolaiset metsäsukset, 2,5 m pitkät ja kompassin. Olen tehnyt jo kaksi metsäreissua ja molemmilla matkoilla on ollut ohjelmassa mukana se (ehkä) tärkein eli tulistelu nuotiolla ja teen nauttiminen.
Kompassin lisäksi olisi myös kartta poikaa. Sen tulin tänään huomaamaan, kun otin internetin lasilta suunnan kompassiin ja luotin, että nyt osaa metsän läpi kotiin. Karita ajoi minut autolla n. 7 kilometrin päähän kotoa ja välissä pelkkää metsää. Alkumatka meni hyvin. Sai nauttia luonnon monimutoisesta taitelusta. Seurasin pikku puron rantamia ja ihailin metsää. Jonkun kilometrin jälkeen tein tulet ja otin vähän eväitä. Sitten jatkoin matkaa. Ongelmaksi tuli loppupeleissä se, että kartan tuki puuttui. Pelkkä kompassi ei tahdo riittää ympäristössä, jossa on tiheä metsä. Koko ajan joutuu väistelemään puita ja huomaamatta latu kiertyy takaisin. Lopulta ei enää luota kompassiinkaan, kun sitä pitäisi ihan koko ajan katsoa. Alkaa uskomaan enemmän omaa tuntumaa oikeasta suunnasta kuin kompassin osoittamaa suuntaa. Pakko oli palata kompassiin, kun huomasi kiertäneensä omille jäljille takaisin.
Onneksi löysin lopulta sivistyksen luo ampuma-alueen kautta. Totesin siinä Karitan kyydissä istuessa, että itse asiassa viimeisen vaiheen harhailu oli tuossa ihan kodin lähellä. Kun olisi vielä jaksanut painaa päin ryteikköä puoli kilometriä, niin sen takaa olisi avautuneet tutut maisemat ja valmiit ladut.
Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme... Luota kompassiin ja pidä kartta mukana! Oma perstuntumasi vie harhaan.

Avoimuus hengellisessä työssä

Sanotaan, että Piru piiloutuu yksityiskohtiin. Sanokaamme me kuitenkin, että vanha aatami. Hän piiloutuu myös puuttuviin lauseisiin ja puuttuviin yksityiskohtiin. Hän varmasti osaa piiloutua myös rivien väliin sekä lausumattomiin ajatusrakenteisiin ja mielikuviin. Kaleva-lehti käytti sanaa suhmurointi kuvaamaan epäselviä päätöksiä ja avoimuuden puutteesta johtuvaa kulissipeliä. Lehden vastaus oli oikea  - “Julkisuus estää shmurointia” (19.2.)

Hengellisessä työssä on kovat panokset. Kyseessä on iankaikkinen elämä joko helvetissä tai taivaassa Jumalan luona. Tässä työssä jos missä on avoimuus välttämätöntä ja ja sen tulisi olla kaikkien tavoittelema lähtökohta. Avoimuuteen velvoitti myös Herramme sanoessaan “Menkää kaikkeen maailmaan...”.

Avoimuudessa meitä auttaa jopa maallinen yhdistyslaki. Se määrää kaikkia yhdistyksiä, kirkkoja ja herätysliikkeitä avoimeen toimintaan, jossa päätökset on kirjoitettava ymmärrettävästi ja informatiivisesti niin että jäsenet, joita toiminta koskee voivat tarkastaa päätökset ja tietää mitä tällä tarkoitetaan. Päätöksistä tulee käydä myös ilmi rajat, joihin päätöksen vaikutus rajautuu. Kryptinen (monimerkityksinen, salailtu) päätös ei ole oikein. Väljä päätös voi myös olla ongelma, sillä sen sisään saa kukin lukea itse haluamansa sisällön. 

Herätyslikkeiden yhdistyksissä ei saa olla “salaisia lisäpöytäkirjoja”, joista tietävät vain riittävän syvälle vihkiytyneet ja joiden perusteella muodostetaan julkiset pöytäkirjat. Nämä lisäpöytäkirjat eivät ole kirjallisia, vaan ne ovat puolueita, jotka ajavat omia tarkoitusperiään yhdistyksissä piiloutuen hiljaisuuden taakse.

Lääke suhmurointia vastaan

Lääke suhmurointia vastaan on herätysliikkeen toimijoiden sitoutuminen avoimuuteen ja julkisuuteen.  Uskon että johtokuntien jäsenten mielellään ovat aina valmiit keskustelemaan yhdistysten jäsenten kanssa ja vastaavat heidän tehtävistään tehtyihin kyselyihin. Julkiseen yhteisöön ja vastuutehtäviin alkaessaan he ovat sitoutuneet julkisuus- ja avoimuusperiaatteeseen.. Sama koskee myös vastuutehtäviä vastaan ottaneita. 

Konkreettinen kysymys

Konkreettinen kysymys, joka vaikuttaa rauhansanalaisten elämään on rauhasanalaisten yhdistysten suhde naispappeuteen. Kaikille on tuttua ja jokapäiväistä, että seurat järjestetään ilman naispappeja.

Eri yhdistyksissä opetusvirkaa pitävät saarnamiehet, jotka saarnaavaat ja opettavat sitä sanaa, joka Raamatussa on. Yhdistykset ovat sitoutuneet Raamattuun. Oulun Rauhan Sanan saarnaajat torjuvat naispappeuden. Mutta eivät saarnaajat ratkaisen yhdistyksen kantaa. Kuka sitten? Johtokuntako? Ei johtokuntakaan, sillä johtokunnan rajat on päätetty vuosikokouksessa. Vuosikokous siis ratkaisee ja tähän saakka on pitäydytty Raamatun kantaan. 

Asian näyttäisi pinnalta katsoen selvältä. Mutta onko asia niin selvä? Jotkut ajattelevat nimittäin, että koska naispappeuden torjumisesta ei ole hallinnollista päätöstä vuosikokouksessa niin yhdistys ei ole ottanut asiaan virallisesti kantaa.  On vain ikäänkuin epävirallisia kannaottoja. Tämän perusteella he voivat suosia eri työmuodoissa naispappeuden tosiasiallista hyväksymistä, kunhan asiaa ei tuoda selvästi ilmi (ettei tule riitaa ja saadaan rauhassa toimia). 

Yhdistys ottaa virallisesti kantaa vuosikokouksessaan. Vuosikokous on yhdistyksen ylin päättävä elin.  Vuosikokous-päätöstä naispappeutta vastaan tai puolesta ei liene monellakaan yhdistyksellä. Mutta onko se sitten jätetty kellumaan eli ei oteta kantaa ja jokainen toiimija voi itse päättää miten teen yhdistyksen tehtävissä? Ei ole.

Ratkaisu - itsenäinen yhdistys

Rauhasanalaisten yhdistysten naispappeuskantaa tarkasteltaessa ratkaisevaa on, etteivät yhdistykset ole kirkon yhdistyksiä. Lasten Keskus, Kirkon Ullkomaanapu jne. ovat kirkon järjestöjä, kirkko käyttää niissä isännän ääntä ja ne ovat automaattisesti sidottuja kirkon päätöksiin. Mutta herätysliikkeet ja yhdisitykset eivät ole kirkon järjestöjä. Kirkko ei pidä hallituspaikkaa eikä lähetä edustajiaan kokouksiin.  Yhdistykset ovat itsenäisiä. Tästä syystä kirkon päätökset eivät automaattisesti sido meitä, ellei niitä nimenomaisesti hyväksytetä vuosikokouksessa. Tällaista hyväksyttämistä ei ole tehty. (Sama koskee homopäätöstä. Emme ole sitä hyväksyttäneet vuosikokouksessa. Siksi yhdistys pitää edelleenkin homosekuaalisuuden harjoittamista syntinä). 

Rauhansanalaisten yhdistysten pysyminen perinteisessä virkakäsityksessä on voimassa sen tähden, että me emme ole hyväksyneet kirkon uutta kantaa vuosikokouksissamme. Tämän johdosta olemme toimineet aivan oikein, kun olemme johdonmukaisesti järjestäneet seuroja ilman naispappeusyhteyttä ja kasvattaneet nuorisoa evankeliumin mukaan ja opettaen heitä pitämään kaikki, mitä Jeesus on käskenyt pitää (Matt. 28:20). 

Saarnamies tai pappi edustaa Herransa tahtoa ja myös yhdistyksen julkista kantaa opettaessaan Raamatusta Paavalin sanojen mukaan “Niinkuin kaikissa pyhien seurakunnissa, olkoot vaimot vaiti teidänkin seurakunnankokouksissanne, sillä heidän ei ole lupa puhua, vaan olkoot alamaisia, niinkuin lakikin sanoo...Jos joku luulee olevansa profeetta tai hengellinen, niin tietäköön, että mitä minä kirjoitan teille, se on Herran käsky. (1 Kor. 14:33-34,37).

Vesa Pöyhtäri

Oulun Rauhan Sanan jäsen

LYRS jäsen

PS.  ORS kotisivuille voisi lisätä informatiivisuutta. Lisätään sinne hallituksetn jäsenet ja yhteystiedot. Yhdistyksen vastuuhenkilöt ja yhteystiedot. Näin toiminnasta on helppo kysellä ja keskustelu lisää yhteistä vastuunottoa ja avoimuutta. Luottavaisuus lisääntyy sillä, että ollaan valmiita kohtaamiseen. Tällaista olen saanut Oulussa havaita ja se on hyvä! Tietysti parantamista on, kuten meillä kaikilla.

Samalla sinne voisi tulla äänitetyt saarnat ja hartauskirjoituksia.