Moni on kysellyt, mitä Mirjamille kuuluu. Kerron sen nyt tässä yhteisesti ja liitän mukaan pari kuvaa. Alemmassa kuvassa Mirjam on mummunsa ja muffansa kanssa. Inga ja Alf kävivät katsomassa Mirjamia, kun hän vielä oli Oulun yliopistollisessa sairaalassa. Nyt Mirjam on ollut kotona ihan kokopäiväisesti kolme viikkoa, joista kaksi viikkoa nyt ilman lääkitystä. CRP-arvot (tulehdusarvot) mitataan vielä pari kertaa viikossa verikokeilla, ja Jumalalle kiitos, ne on tulleet alaspäin ja ovat jo lähes normaalitasolla.
Lääketiede ja sairaalahenkilökunnan lämmin hoito on ollut meille suuri rohkaisu. Kun Mirjam oli vielä sairaalassa ja menimme häntä katsomaan, tapasimme hänet joskus sieltä hoitajan sylistä. Tuntui mukavalta, että hoitajilla oli aikaa yksittäiselle lapselle ihan vain antamaan syliä. Syli on ihmeellinen paikka, siinä meihin virtaa ystävyyttä, rakkautta, huolenpitoa, sydämellisyyttä, laupeutta, empaattisuutta - kaikkia näitä ihmisyyteen kuuluvia parhaita asioita.
Ylemmässä kuvassa Mirjam on jo kotona ja kuten näette, alkaa jo olemaan tuhtia pyöreyttä poskissa. Rinta on maistunut ja joskus hän oikein komentaa äidin ruokatouhuihin. Siinä ei Karitalla auta muu kuin totella. Välillä minäkin saan ottaa häntä syliin, mitä nyt ehdin Mirjamin isosiskoilta ja veljiltä. Ajamaton parta häntä vähän piikittelee poskissa, mutta siitähän isät tunnetaan.
Mirjam on alkanut jo seurustelemaan kanssamme. Hän vastaa ääntelyillä - nguu - ja vastaa varovaisesti pienellä hymyllä silloin kun on fiilistä. Se on ihmeellistä miten ihminen kehittyy ja oppii. Ei turhaan Raamattu sano: "Minä olen ihme, suuri ihme".
Kiitos kaikille esirukoilijoille, että olette jaksaneet joskus lähettää taivaaseen huokauksen Mirjaminkin puolesta. Onhan teillä omiakin huolia, ja lupaamme Karitan kanssa omalta osaltamme muistaa toisia koetuksissa olevia. Näin saamme jakaa sitä ystävällisyyttä ja rakkautta, mitä itse olemme saaneet kokea. "Jaettaessa ilo kaksinkertaistuu ja suru puolittuu", on joku sanonut.
Vesa ja Karita
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti