Ruotsalainen lehti uutisoi aprillipäivänä
"Kyllä sukupuolineutraalille avioliitolle."
Vahinko vain, ettei uutisointi ollut aprillipila. Ruotsin riksdagen hyväksyi suurella enemmistöllä homovihkimyksen. Uutiseen kuului myös tieto, että homovihkimys on mahdollista 1.5.2009 alkaen.
Ruotsin kirkolle päätös merkitsee sitä, että sen on hyväksyttävä mukisematta päätös ja tuotava se keskuuteensa. Edes sitä ei voida sallia, että joku pappi, vaikka kieltäytyisikin vihkimästä, saisi sanoa Ruotsin kirkon papinviranhaltijana, siis "kirkon äänenä", että homoliitossa eläminen on syntiä. Ruotsin kirkon ei tarvitsisi eduskunnan päätöstä hyväksyä, mutta koska se on läheisesti kytketty kiinni valtio- ja puolue-elimiin ja järjestelmään, sen itsenäisyys on vain periaatteellista. "Sen lauluja laulat, kenen leipää syöt".
Heijastusvaikutus Suomeen
Ruotsin päätös tuntuu täällä Pohjanlahden toisellakin rannalla. Se lisää painetta meidän "vapaalle" kirkollemme käydä samaa tietä. Meidänkin evl-kirkkomme on voimakkaasti kytketty valtioon, se nauttii etuisuuksia valtiolta enemmän kuin muut uskonnolliset yhdyskunnat, sillä on velvollisuuksia valtiota kohtaan ja sen on säilytettävä luottamus valtiojohtoon. Sen on julkisoikeudellisen yhteisön aseman tähden noudatettava valtion lainsäädäntöä ja etiikkaa keskuudessaan.
Valtio-kytkentä pakottaa kirkon hyväksymään homoseksuaaliset suhteet. Valtio on kirkolle suurempi päättäjä kuin Raamattu. Jo naispappeuskiista on osoittanut, ettei Raamattu ole kirkon ylin auktoriteetti kuin juhlapuheissa. Tosi elämässä vallitsee muut lait.
"Valtiokirkollinen" järjestelmä
Järjestelmä on tämä: Nimellisesti itsenäinen evl-kirkko on avattu valtiollisille puolueille (John Vikströmin aikana). Puolueet saavat käydä kirkollisia vaaleja omilla tunnuksillaan. Puolueiden jäsenet edustavat ja ovat sitoutuneet siihen aatemaailmaan, jota puolue edustaa puoluekirjoissaan. Kirkko sen sijaan ei ole enää, de facto, sitoutunut Jumalan sanaan ja tunnustukseen. Kirkko on irrottanut itsensä poijuista. Se ei voi käytännössä vaatia puolueiden edustajia muuta kuin kuulumaan jäseninä kirkkoon, mutta heidän aatemaailmaailmansa perusteella kirkko ei saa eikä voi torjua heitä kirkon toiminnasta. Ei silloinkaan, kun aatemaailma on kirkon opetuksen vastainen. Kaikille aatteille on tie auki, ja voimakkain saa kirkon.
Kirkko ei ole suojannut itseään. Kirkko on avoin ja kutsuva, ja niin pitää ollakin. Mutta kirkko ei voi olla rajaton. Jumalan sana tulee olla sen ohjenuora niin jokaipäiväisessä elämässä kuin pääätöksenteossakin.
Herätysliikeet ovat Jumalan siunaus kirkolle
Herätysliikkeet, ainakin suuri osa niistä, seuraavat joka tapauksessa Jumalan sanaa. Ne eivät teoissa, toiminnassa eivätkä yhteistyössä hyväksy sellaista, mitä Jumala sanassaan kieltää. He ovat sitoutuneet kirkon omaan tahtoon, Jumalan sanaan ja luterilaiseen tunnustukseen, johon kirkkokin jäseniään vaatii sitoutumaan (Kirkkolaki 1 §), mutta johon kirkon johtajat ja tuomiokapitulit eivät enää itse sitoudu. Kirkkolain Tunnusutuspykälä on vain korulause, lause ilman vastinetta heidän toimissaan.
Herätysliikkeet tulevat olemaan kirkolle vieläkin suurempi siunaus kuin aikaisemmin. Ne pitävät esillä Jumalan sanan opetusta, ne saarnaavat julkisesti ja "kirkon äänellä" omissa tilaisuuksissaan kirkon sisällä. Lain ja evankeliumin julistuksen ohelle he varoittavat opetuksessaan myös näistä synneistä, mitä kirkkoon nyt pakotetaan sisälle. Ja jos kirkko ei sitä salli, he jatkavat saarnaamistaan kirkon pihalla ja kaupungin kaduilla, siellä missä ihmiset ovat.
Oikeastaan herätysliikkeille tekisi hyvää "joutua pihalle" ihmisten keskuuteen. Että "valtiokirkko" panisi heidät ulos toimimaan. Se ei olisi ollenkaan huono kehityssuunta. Oikeastaan, silloin he palaisivat siihen, mistä kauan sitten aloittivat. Eivät herätykset levinneet kirkkojen saarnatuoleja pitkin, vaan ihmisten keskuudessa kodeissa, kaduilla jne. (Kuten aikaisemminkin, herätykset levisivät myös tuomiokapituleja ja käräjäsaleja pitkin. Kyseessä on Jumalan sanan arvovalta kirkossa. Näin katsottuna herätys on jo alkanut!)
Jumalanpalvelus, pappisvirka ja sakramentit ovat jokaiselle uskovalle luovuttamaton Jumalan lahja. Ne on Kristus itse antanut omilleen ja niitä ilman ei voi elää kristittynä. Jos, ja monin paikoin jo kun, kirkko ei niitä enää meille takaa ilman naispappeuden (ja sitten homoliittojen) hyväksymistämme, me olemme vapaat menemään sinne, missä ne annetaan. Kirkon viroista erotetut papit otetaan herätysliikkeiden palvelukseen toimittamaan sanaa ja sakramentteja, pitämään jumalanpalvelukset ja saarnaamaan yhdessä maallikkoveljien kanssa. Näiden loppuessa vihitään uusia pappeja. Näinhän Lutherkin teki, tässä kulkisimme entisten pyhien viitoittamaa tietä.
Jos evl-kirkko olisi viisas
Jos kirkkomme olisi viisas, se järjestäisi itsensä hallinnollisesti uudelleen. Nykyinen ei yksinkertaisesti enää vastaa todellisuutta. Viisas kirkko tekisi sen, mitä sisärkirkkomme anglikaanikirkko teki, järjesti kirkkolakinsa niin, että ne seurakunnat, jotka eivät hyväksyneet naispappeutta, saivat oman vanhauskoisen piispan huolehtimaan heidän seurakuntiensa pappisvihkimyksistä ja seurakuntien piispantarkastuksista.
Mutta pelkään, sillä olen sen jo omassa itsessäni ja monien vanhauskoisten pappisveljieni tuomiokapitulikohtelussa nähnyt, että kirkkkomme tekee tällaisen ratkaisun : "...ja joku teistä sanoo heille: "Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut." (Jaak. 2:17).
Rukoillaan rakkaan kirkkome, sen työntekijöiden ja herätysliikkeiden puolesta. Että Jumalan sana saisi meitä johtaa myös jokaisessa käytännön askeleessamme. Usko tulee näkyviin teoissa. "Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, niin minä näytän sinulle teoissani uskon" (2:18).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti