Nyt on Pöyhtäreillä juhlittu. Tyttäremme, viiden viikon ikäinen Mirjam, pääsi viimeinkin kotiin. Leikkaus on mennyt hyvin ja parantuminen on ollut tehokasta. Vielä on kuitenkin päällä antibioottikuuri, jota varten hänet on vietävä kolme kertaa päivässä sairaalaan saamaan lääkettä.
Terhakka tyttö, ynisee, kun haluaa ruokaa. Äänihuulet on vielä vähän heikossa kunnossa hengityskoneen jäljiltä, mutta ääntä alkaa jo löytymään. Nyt se tuossa vieressä, äidin sängyssä, tuhisee unessa ja alkaa vähitellen heräilemään rinnalle. Äiti katselee vieressä ja syö appelsiinia. On jotenkin kaikki mukavaa.
Nyt alkaa isänäkin tajuamaan, että tuossa se lapsi sitten on. Tunnesiteen kehittyminen ei ole oikein päässyt vauhtiin siellä sairaalassa käytyjen lyhyiden vierailujen johdosta, mutta nyt jo tuntuu ihan omalta lapselta.
Koululaisemme eivät tienneet, että Mirjam pääsee tänään kotiin. Kun he sitten tulivat koulusta kotiin, olivat ensimmäiset kommentit vilpittömät, -jippii, nyt saadaan pizzaa! Olimme luvanneet pizzalounaan kun Mirjam pääsee kotiin. Haimme Myllyojan Turkkilaisesta pizzeriasta pinon pizzoja ja cokista ja juhlimme Mirjamia oikein olan takaa.
Kiitos kaikille esirukouksista. Suurin kiitos ja kunnia taivaan Isälle uudesta elämästä. "Minä olen ihme, suuri ihme" (Ps. jotain).
PS. Pitää kait alkaa nyt isyyslomalle tässä lähipäivinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti